Top Social

Image Slider

Aikuisuuden kynnyksellä

torstai 21. syyskuuta 2017

Sain kerran tädiltäni joululahjaksi silmänympärysvoiteen. Olin 24-vuotias ja kysyin, oliko kyseessä hienovarainen vihjaus, että rypyt odottavat jo nurkan takana. Ilmeisesti oli, sillä ”kyllähän tuon ikäisenä silmänympärysvoide jo kuuluu asiaan." Pyh, sanoin minua, mutta otin lahjan kuitenkin vähin äänin käyttöön. 

Olen tätä nykyä 26-vuotias, eli kolmekymppisiä juhlitaan ennen kuin huomaankaan. En ole kuitenkaan vielä ikinä mieltänyt itseäni aikuiseksi. Siihen käsitteeseen sisältyy vielä paljon sellaisia kaukaisia käsitteitä kuten kokopäivätyö, asuntolaina ja hääsuunnitelmat, jotka ovat pitäneet aikuisuuden turvallisen välimatkan päässä identiteetistäni. Aika ei kuitenkaan tunne armoa. Viikonloppuna heräsin myöhäisen illan jälkeen ja löysin peilistä ensimmäiset merkit vanhentuneista silmäkulmista – silmänympärysvoiteista huolimatta, saakeli. Sen suurempaa kriisiä havainto ei sillä hetkellä aiheuttanut, mutta jäin silti pohtimaan, missä kaikessa aikuisuus onkaan ottanut minut kiinni. Ihan tässä lähiaikoina on ollut moniakin hetkiä, kun olen havahtunut toteamaan, etten ehkä olekaan enää ihan niin nuori.

Pidän pienemmistä kaupungeista. Muutama vuosi sitten Tampere tuntui auttamattoman pieneltä, ja parin miljoonan asukkaan kaupungit olivat vasta sitä jotain. Nyt Manse on ihanan kompakti, kun taas Hampurin väenpaljous uuvutti meikäläisen.

Hittibiisit ovat kakofoniaa ja jumputus käy korviin. Sen sijaan olen kuunnellut kotona viime aikoina muun muassa bossanovaa, gypsy jazzia ja akustista ranskalaista musiikkia. Yle Puhe ja Vivaldi, täältä tullaan!

Olen tämän talven mukana opiskelijaprojektissa, jossa on huippuporukkaa – pääosin varsin nuorta sellaista. Kerroin eräässä illanvietossa ylpeänä anekdoottia siitä kerrasta, kun olin Hampurissa ulkona aamuun asti. Nuoremman polven opiskelijoilta meni tarinan pointti vähän ohi silkasta järkytyksestä: Häh, kävit vain kerran ulkona?!” Tunsin itseni mummojäseneksi.

Olen lain silmissä tarpeeksi vanha adoptoimaan lapsen. 

Ja sitten tietenkin se viimeinen testi. Kyllä, kunnon juhlista toipumiseen menee koko alkuviikko, ja joskus seuraavan päivän päänsärkyyn riittää pari lasia viiniä. Aika harvoin edes tekee mieli ottaa sen enempää. Kaukana ovat opiskelijabilevuodet, kun menojalka vipatti ja alkoholin pelkäsi loppuvan maailmasta.


Peliä ei ole kuitenkaan vielä täysin menetetty! Minulla on vielä tämä lukuvuosi aikaa nauttia vastuuttoman opiskelijan elämästä ja aikatauluttomuudesta. Asun alivuokralla, minulla ei ASP-tiliä enkä haaveile tähän hätään omistusasunnosta saati omasta autosta – mieluiten en aja ollenkaan vaan istun muiden kyydissä kuten kunnon siipeilijä konsanaan. En edes tiedä, missä kaupungissa tai maassa olen puolen vuoden päästä. Yritän kovasti olla ottamatta itseäni liian vakavasti.

Kyllä nyt on niin, rakas aikuisuus, että katsotaan asiaa uudestaan sitten kolmenkympin tuolla puolen.

Sananen blogien kulutuskeskeisyydestä

torstai 14. syyskuuta 2017

En ole erityisen aktiivinen blogien lukija. En voinut kuitenkaan olla innostumatta, kun kirjoittaja-idolini ja estetiikkaguruni Eeva Kolu palasi bloggaamisen pariin perustamalla kollegansa Jenna Kämäräisen kanssa Uusi Muusa -median. En seuraa Uutta Muusaa päivittäin, mutta sen kerran kuussa, kun blogiin eksyn, ahmin helposti kaikki artikkelit kerralla. Molemmilla naisilla on kynä hallussa ja ihanan positiivinen elämänasenne. Artikkeleita lukiessa mieleeni kuitenkin muistuu, mikä blogiskenessä on viime vuodet tökkinyt: kaupallistuminen.

Älkää käsittäkö väärin, en halua tuomita yhteistyötä bloggaajien ja yritysten välillä. Ammattimaisen ja esteettisen blogin aktiivinen pyörittäminen vie mielettömästi aikaa, ja ymmärrän hyvin haaveen pystyä elättämään itsensä, vaikka vain osittainkin, tekemällä jotain niin henkilökohtaista ja omassa päätösvallassa pysyvää kuin blogia. On monia päätoimisia bloggaajia, joiden kirjoituksia on ilo lukea. Yhteistyöpostaukset voivat olla tietenkin myös oikeasti kiinnostavia ja hyödyttää lukijaa.

Ongelman ydin ei nähdäkseni ole niinkään se, kirjoittaako bloggaaja yrityksen tuotteesta korvausta vastaan vai ei. Enemmän häiritsee erityisesti lifestyle-blogeihin – ja moneen muuhunkin asiaan – sisäänrakennettu ajatus kulutusjuhlasta ja arjen luksuksesta. 10 tapaa tehdä arjestasi hohdokkaampaa! Näin hemmottelet itseäsi! Kuluta, koska olet sen ansainnut! Tässä on jotain mätää – sen lisäksi, että nyt liikutaan vaarallisen lähellä nimeltä mainitsemattoman kosmetiikkajätin slogania. Mitä tekemistä rahan hassaamisella on loppujen lopuksi itsensä arvostamisella? Ja miksi arjen pitää olla luksusta? Luksus on hienoa nimenomaan siksi, ettei se ole arkea. Jos luksuksen tuo arkeen, siitä tulee arkea – usein vain huomattavasti kalliimpaa sellaista.


Koko hommassa häiritsee eniten kaksi asiaa. Niin hienoa kuin kuluttaminen ja uuden hankkiminen onkin, tiedämme samalla kaikki, ettei se ole maapallon kannalta millään tasolla kestävää. Toisekseen ajatus, että voi tuosta noin vaan ostella kaapit täyteen hajuvesiä ja kokoustaa vaihteeksi ravintolassa skumppalaseja kilistellen, on äärettömän eksklusiivinen. Kenellä on siihen oikeasti varaa?

Jos rehellisiä ollaan, ei minulla ole varaa huudella, paitsi kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hajuvesiin en ole koskaan tuntenut suurta vetoa, mutta hassaan rahani surutta aina vain kalliimpaan aamukahviin ja kotiutin juuri Iittalan alennusmyynnistä kasan astioita, joista taloudessani ei varsinaisesti ole puute. Ympäröin itseni mielelläni kauniilla asioilla ja esimerkiksi Saksan-reissuilla olen aina nauttinut siitä, että arkeni on näyttänyt enemmän sellaiselta, mistä haaveilen – toisin sanoen olen voinut kuluttaa enemmän kuin Suomessa. Tunnistan itseni lifestyle-blogien tuotehehkutuksista ja somessa kiinnostun  sisällöistä, jotka lupailevat ylellistä elämäntyyliä, oli se sitten design-huonekaluilla sisustettu koti tai  kuva afterwork-lasillisista samppanjabaarissa.

Ehkä blogimaailman samakuluttajakeskeisyys niin kovasti häiritseekin juuri siksi, että tunnistan siitä itseni kiusallisen hyvin. Toisaalta blogi on persoonallinen ja ilmaisuvoimainen kanava, jolla voi kertoa omista ajatuksistaan juuri siten, kuin itse haluaa. Onhan se nyt aika surkeaa, kuinka suuri osa koko skenestä on typistynyt markkinointialustaksi, ja kuinka suuri osa meistä lukijoista ja kirjoittajista on lähtenyt siihen mukaan.

Materialistisen onnen ja ekologisesti kestävämmän elämäntavan ristitulessa päivän viisaus löytyi ystävän hiljattain kertomasta anekdootista. Hän oli harmitellut kukkakaupan tädille, ettei raaski ostaa leikkokukkia useammin. Kukkakauppias oli vastannut, että kukathan ovatkin luksuselementti arjessa, ei niitä kuulu ostaa joka päivä. Siinä vasta viisas nainen (ja riipivän rehellistä puhetta, kun elanto riippuu leikkokukkien myynnistä).

Tampere ja syksyn to do -lista

maanantai 11. syyskuuta 2017



Haaveilin ensimmäisestä Suomi-viikosta paljon: Intensiivisen opiskelukevään ja kesän kokopäivätyön jälkeen tuntui lähes utopialta lomailla viikko ennen koulun alkua. Ei aikatauluja, ei 9 tunnin työpäiviä, nada. Voisin tehdä mitä vaan huvittaa!

N. vuoden opiskelijana pitäisi tietenkin tietää jo paremmin. Oho, perjantaina olikin jo luento? Tehtävälista täyttyy kaikesta pienestä sälästä. Lounastreffien päätteeksi kaverit suuntaavat kirjastoon gradujensa kanssa ja jättävät miettimään, olenko itse vain unohtanut jonkin elintärkeän jutun, jonka parissa itsekin kuuluisi jo ahertaa. Ja se haaveilemani raikas alkusyksy ei ollut mielikuvissani ihan näin kylmä ja sateinen. 

Onneksi syyskuu ei kuitenkaan pääty ensimmäiseen viikkoon, ja tässä on vielä vaikka kuinka paljon aikaa nauttia syksyn omenista, ystävien seurasta ja koulunpenkille paluusta (lue: kynä- ja vihko-ostoksista, ei niinkään luennoilla istumisesta). Kolmen kuukauden maanpaon jälkeen Tampereella tuntuu riittävän vaikka mitä tekemistä, ja teinkin jo innoissani listaa kaikesta, mitä olen seuraaville Tampere-kuukausille suunnitellut. Aion muun muassa…

  • käydä elokuvissa (suunnitelmissa on Niagaran intellektuellit elokuvat, mutta ollakseni aivan rehellinen, myös Wonderwoman saattaa eksyä katsottavien listalle…).
  • nauttia museotarjonnasta. Listan kärjessä ovat Tampereen taidemuseon Backlight '17 -valokuvanäyttely sekä tietenkin uudistettu Muumimuseo.
  • tehdä syysretken Pispalan harjumaisemiin ja nauttia Café Pispalan brunssin jumalaisista pannukakuista.
  • saunoa Rauhaniemen kansankylpylässä tai Suomen vanhimmassa yhtä toiminnassa olevassa yleisessä saunassa Rajaportilla.
  • tehdä kävelyretken Petsamon puutaloalueelle ilmaisten syysomenien toivossa.
  • jatkaa Perjantaipullo-perinnettä eli järjestää kuukausittain viininmaistelut ystävien kanssa.
  • ostaa kilokaupalla kaiken maailman juureksia ja kokata paljon. Tervetuloa keittiööni raita- ja mustajuuret, eriväriset kukkakaalit, mustakaalit ja kurpitsat!
  • ihailla auringonlaskuja.
  • kantaa kirjastosta kotiin enemmän kirjoja kuin ehdin lukea. Alku näyttää jo varsin lupaavalta.
  • valokuvata! Sisällä ja ulkoilmassa, henkilökuvia, maisemia, omaa pärstää, kotia. 
  • jatkaa ystävän kanssa perinteisiä iltatee- ja portviinihetkiä. Emme kieltäydy myöskään iltaviinistä.


Intoiletteko tekin jo syksystä?

Moi moi Saksa!

perjantai 1. syyskuuta 2017

Se oli sitten siinä. Rakas Hampurin-koti on hyvästelty, kämppisten kanssa on ryystetty viimeiset viinit ja vain vähän ylipainoiset laukut raahattu lentokentälle. Suomen syksy odottaa. 

Kesä Saksassa tuntui tulevan ja menevän nopeammin kuin ehti kissaa sanoa. Hampuri kohteli meikäläistä kuitenkin hyvin. Kohdalleni osui paljon ihania ihmisiä – vaikka molemmat asuntoratkaisuni olivat kovin lyhytaikaisia, ottivat kämppäkaverit minut aina avosylin vastaan ja turvallisesti paikallisten siipien suojaan. Myös harjoittelussa yksi onni oli välittömät työkaverit ja rento ilmapiiri. Oikeastaan koko harkka itsessään oli yhtä onnea, joka antoi inpiraatiota tulevaisuuden juoniin.

Tällä kertaa tuntuu kuitenkin hyvältä palata Suomeen. Viime vuosina näiden reissujen jälkeinen paluu Tampereelle on harvemmin saanut minua varsinaisesti hyppimään riemusta, mutta nyt kotiin on jo hinku. Se on vaihteeksi oikein mukava tunne. 

Kesän kirjasaldoa

sunnuntai 27. elokuuta 2017
Suomessa opiskelijan kesäloma on varsin kyseenalainen käsite. Kesää ei tunnista säistä ja "loma" tarkoittaa töitä yliopiston sijaan. On kuitenkin yksi pettämätön kriteeri, jolla tuon mystisen ajanjakson voi tunnistaa: opintoihin liittymätön kirjavuori. Ainakin allekirjoittaneella lukuinto alkaa usein heti vikan tentin jälkeen ja kirjahamstraus jatkuu alkusyksyyn. Kuinka mahtavaa onkaan vaan lukea, ilman että kukaan tulee jälkikäteen tenttaamaan, mitä kirjasta jäi päähän. 

Siltä varalta, ettei kaikkien lukuinto lopukaan kuin seinään heti syyskuun alettua, tässä pari lukusuositusta kesältä. Lista on varsin tietokirjapainotteinen, sillä tykkään vaikuttaa fiksummalta kuin olenkaan, mutta mukaan mahtuu kyllä yksi ehdoton romaanisuosituskin!


Tim Marshall – Prisoners of Geography
Hyvä geopoliittinen yleiskatsaus kaikille maailmanpolitiikasta kiinnostuneille. Miksi Yhdysvallat on noussut kiistattomaksi maailmanvallaksi, miksi Kiina pitää Tiibetistä kynsin hampain kiinni kaikista ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta ja miksei Pohjois-Korealle ole jo tehty jotain? Marshall selittää kymmenen kartan avulla merkittävimpien valtasuhteiden ja konfliktien taustoja ja tulevaisuutta. Lukukokemus oli oikein sivistävä ja yleistajuinen, joskin olen lukenut myös mukaansatempaavammin kirjoitettuja tietokirjoja. 
Syvällisempi arvostelu kirjasta löytyy täältä.

Michael Pollan – Omnivore's Dilemma
Luin joitakin vuosia sitten Pollanin Oikean ruoan puolesta ja vouhkasin kirjasta puoli vuotta. 2006 julkaistu Omnivore's Dilemma ei yllä aivan samalle tasolle mutta aiheuttaa erinomaisesti epämukavuutta ja tunnontuskia ruokavalinnoista. Kirjassa Pollan (amerikkalaista) tehotuotantoa, tehotuotettua luomuruokaa, superluomua ja itse metsästettyä ja kerättyä ruokaa sekä ekologisesta että syöjän subjektiivisesta näkökulmasta. Amerikkalaisen ruoantuotannon pahimmat kauhukuvat eivät onneksi ole rantautuneet Eurooppaan, mutta kirja onnistui siitä huolimatta nostamaan paljon pohdittavaa niin omista ruokavalinnoista kuin maailmanlaajuisesta ruokajärjestelmästäkin. Mukaansatempaavasti alkaneen kirjan draivi laski loppua kohti, mutta lopputuloksena on ehdottomasti lukusuosituksen arvoinen opas!

Marie Kondo – KonMari
Siskon kirjahyllystä löytynyt järjestelijän raamattu oli mukavan nopeaa luettavaa, ja selasin sen loppuun vierailuviikonlopun aikana. Väliin sattui aikamoista hömppääkin (toinen hömppä eli Me Naisten kolumni muistuttaa hyvin liiallisen konmarittamisen vaaroista), enkä ihan allekirjoittanut rivien välistä kuultavaa stereotypistä sukupuolikuvaa, mutta oli siellä ihan hyviäkin vinkkejä. En ole suunnitellut vielä varsinaista KonMari-operaatiota Suomeen palattuani, mutta kirjan luettua kyllä vähän houkuttaa karsia tavaramäärää…

Miika Nousiainen – Juurihoito
Listan pakollinen kaunokirjallisuuden edustaja! Sisko iski myös Juurihoidon käteeni vierailuni päätteeksi, mikä olikin hyvä, sillä yli 9 tunnin bussimatkalla Mannheimista Hampuriin oli ruhtinaallisesti aikaa lukaista kirja kertaheitolla. Isänsä hylkäämä Pekka törmää aikuisena juurihoidossa velipuoleensa hammaslääkäri-Eskoon, jonka olemassaolosta hän ei tiennyt mitään. Miehet lähtevät selvittämään isänsä vaiherikasta elämää aina Lieksasta Australian peräkylille ja löytävät matkan varrelta sisaruksia vaikka muille jakaa. Huumorilla ryyditetystä kirjasta jäi jäljelle ihanan naiivi varmuus maailman hyvyydestä ja suvaitsevaisuuden helppoudesta. Loistavaa hyvän mielen mielen luettavaa. 


Lukulistalla on vielä muutama opus. Kunhan saan tämänhetkisen maailmanhistoriapläjäyksen eli Jared Diamondin Guns, Germs and Steel -kirjan luettua, on odottamassa vielä niin ikään siskon lainaama Capital sekä ruoantuotannon kestämättömyyttä käsittelevä saksalainen Harte Kost. Todennäköisestihän ne jää  kyllä lukematta, kun koulun alettua keskittymiskykyä riittää korkeintaan hömppäkirjoille.

Mitä te olette viime aikoina lukeneet?

Kahvihifistelyn ABC

torstai 24. elokuuta 2017

Kahvihifistely ja pienpanimojen IPA-oluet kuuluvat hipsterin arkeen kuin cousteau-pipo päähän. IPAa  en ole koskaan ymmärtänyt (rajansa sillä humaloinnilla saakeli), mutta vastineeksi olen tehnyt parhaani kahvin suhteen. 

Kaikki alkoi vaihtovuonna Mainzissa. Asuntolan kahvinkeitin oli mitä oli, joten ostin pienen ja kätevän presson. Pian löysin Mainzista symppiksen Müllerin kahvipaahtimon ja huomasin, että pressolla ja vastikään paahdetuilla pavuilla lopputuloksena oli niin hyvää sumppia, ettei siihen raaskinut edes maitoa kaataa. Heräsi kysymys, miksi olen juonut niin monta vuotta elämästäni suoraan sanottuna pahaa kahvia ja usein myös maksanut siitä, kun oikeasti hyvänmakuistakin on saatavilla. Sittemmin olen panostanut kahvinkeittoon milloin enemmän, milloin vähemmän. Baristatasosta olen vielä kaukana ("Mitä sanot, onko parempi keittää kahvi 88- vai 92-asteiseen veteen?") mutta jotain teen oikein, koska aamukahvihetkeni ovat päivieni kohokohtia.

Miten kahvilla sitten hifistellään? Pääasiassa homma toimii kuten viini-intoilu: sitä juodaan. Makuaisti kehittyy samalla nopeasti tunnistamaan eri makuja. Koska aihe on rakas, päätin jakaa teille rajallista asiantuntemustani vielä hieman yksityiskohtaisemmin. Siispä voilà, tästä postauksesta voit lukea (lähes) kaiken, mitä aloittelevan kahvihifistelijän kuuluu tietää!


Kahvi = papu

Mikä sitten on hyvää kahvia? Se on pitkälti makukysymys, sillä kahveissa on hämmentävän laaja makumaailma. Eräs berliiniläinen barista kertoi taannoin, että kahvissa on enemmän eri aromeja kuin viineissä. Tiedä häntä, mutta paljon niitä ainakin on. Kaiken a ja o on tietenkin kahvipapu. Keskinkertaisista pavuista ei saa bulkkikahvia parempaa tekemälläkään. Helpoin tapa parantaa kahvielämystä onkin yksinkertaisesti ostaa laadukasta kahvia. Valitettavasti laatu myös maksaa, joten Juhlamokan hinnalla ei hyvää kahvia saa.

Kahvin makuprofiili riippuu pitkälti siitä, millä alueella pavut kasvavat, aivan kuten viineissäkin. Lähtökohtaisesti Etelä-Amerikasta tulevista kahvipavuista saadaan pähkinäisiä ja suklaisia makuvivahteita ja täyteläistä suutuntumaa. Sen vastakohtana itä-afrikkalaisista pavuista tehty kahvi on yleensä kevyempää ja marjaisemman makuista – äärimmillään se muistuttaa melkein enemmän teetä kuin kahvia. Siihen loppuu minun papusivistykseni, ja aasialaisista kahveista en osaakaan sanoa sitäkään vähää.

Kahvin makuun vaikuttaa kasvumaan lisäksi sata muutakin asiaa. Paahtoaste on tietysti ilmeinen, mutta kunnon hifistelijät pohtivat myös raakapavun prosessointia: Onko papu pesty, kuivattu auringossa vai siltä väliltä? Minulle ja makuaistilleni tällä ei ole mitään väliä, joten ei tästä sen enempää. 


Kahvinkeitto ≈ välineurheilu

Halutessaan kaikesta saa välineurheilua, niin myös kahvinkeitosta. Kahvihifistelyssä plussaa on, ettei välineisiin tarvitse kuitenkaan välttämättä upottaa satoja euroja. (Joskin on aivan mahdollista, espressokoneista haaveilevilla vilkkuvat tonnit silmissä.) Kahvittelun saa uudelle asteelle jo pelkällä kahvimyllylläkin. Vastajauhetuista kahvinpuruista lähtee aivan eri tavalla makua kuin kuukausia sitten vakuumiin pakatuista puruista, jotka ovat lojuneet viikkokaupalla avattuna kaapissa. Käsikäyttöinen mylly ei ole edes mikään mainittava investointi, vaan hyviä saa jo muutamalla kympillä.

Kahvi maistuu tietenkin erilaiselta riippuen siitä, millä kojeella sen tekee. Espresson ja Moccamasterin eron ymmärtää paatunein kahvinvälttelijäkin. Kahvihifistelijältä voi löytyä myös muita kahvivekottimia, joilla kaikilla saadaan lopputulokseksi eri makuja. Itse esimerkiksi pidän tavallista kahvinkeitintä enemmän pressokahvista. Pressossa kahvinpurut uuttuvat vedessä kauemmin, jolloin kahviin irtoaa enemmän rasvoja ja maku on täyteläisempi. Ero on oikeasti huomattava.


Presson kaveriksi hankin pari vuotta sitten muovisylinterin näköisen Aeropressin. Sillä voi kikkailla uuttoprosessin ja jauhatuksen kanssa loputtomiin – itse en yleensä jaksa – mutta lähtökohtaisesti sanoisin Aeropress-kahvin olevan täyteläisyytensä puolesta jotain perussuodatinkahvin ja presson väliltä. Eräs hampurilainen barista tiesi myös valistaa, että Aeropressissä kahvin puristaminen paineella filtterin läpi korostaa myös kahvin hedelmäisempiä aromeja. 

Sitten on tietenkin vielä ties mitä perkolaattoria, mutteripannua ja Chemexiä. Vekottimien lukemattomasta määrästä ei tarvitse kuitenkaan hämääntyä, sillä loppupeleissä hyvän kahvin keittäminen on simppeliä, oli laite mikä tahansa. Siihen tarvitaan puruja ja vettä, avot!


Kahvi > osiensa summa

Kaikenlainen hifistely parantaa elämänlaatua, sanoo siskoni. Allekirjoitan väitteen täysin. Juon päivittäin 1-3 kertaa kahvia, joten miksi tyytyisin sumppiin, joka ei maistu hyvältä? Kahvikupposen väkertämiseen menee pari minuuttia kauemmin, mutta vastineeksi pysähdyn näiden kahvihetkien ääreen ihan eri tavalla. Se on arjen luksusta vailla vertaa.

Boheemiuden ytimessä

tiistai 15. elokuuta 2017

Jos Hampurissa jokin asia on mennyt putkeen, on se kohdalleni osuneet majapaikat. Kuten aiemmin hehkutin, olin onnesta soikeana kesäkuun kimppakämpästä. Alivuokrasopimus oli kuitenkin vain kuukaudelle, joten heinäkuun alussa vaihdoin asuntoa Hampurin-kesän loppuajaksi. Olin aika varma, ettei vaihtamalla parane, ja päätin suhtautua filosofisella tyyneydellä uuden kämpän lohkeilevaan maaliin, falskaaviin ikkunoihin ja olemattomaan eristykseen.

Filosofinen tyyneys osoittautui lopulta turhaksi, sillä olen hiljalleen rakastunut väliaikaiseen kotiini, kaikesta huolimatta. Asuntovanhuksemme ei ole tainnut peruskorjausta nähdä koko pitkän elämänsä aikana. Ikkunat ovat alkuperäisessä kunnossa ja keittiön katto kertoo omiaan siitä, kuinka yläkerran naapurilta petti vesieristeet. Koleina päivinä kosteus tunkee sisään, enkä halua edes ajatella lämmönhukkaa talvikuukausina. Mitä kodin viboihin tulee, kauhistelin aluksi, mihin hippikommuuniin olenkaan täällä päätynyt.


Vaan kuinkas kävikään. Luulen, että tulen Hampurista kaipaamaan eniten juuri tätä asuntoa. Omistusasunnoksi en tätä kyllä ottaisi, mutta en ole ikinä asunut yhtä charmikkaassa talossa. Kodillamme on ihan oma persoonansa. Keittiössä koko ikkunan peittävät köynnökset saavat unohtamaan, että ollaan sisätiloissa. Siinä ikkunalaudalla kelpaa siemailla kahvit ja ihailla vihreyttä.  Puulattiat, elämää nähneet pinnat ja eripariastiat saavat aikaan erinomaisen zen-olotilan. Viikonloppuina en malttaisi lähteä kotoa kaupungillekaan. ja ehdottomia lempihetkiäni ovatkin venyneet viikonloppuaamiaiset, joita voisin jatkaa tuntikaupalla. Kämppikseni taas ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja koko talon väki tuntuu olevan kavereita. Talon ulkorappuset ovat kadun suosituin hengailupaikka.

Täällä muistuu mieleen, ettei kaiken tarvitse olla aina uutta, vaan luovalla otteella lopputulos voi olla paljon kotoisampi ja mielenkiintoisempi. Kämppikseni ovat taiteellisella silmällä varustettuja käteviä isäntiä, jotka ovat jättäneet kädenjälkensä ympäri taloa. Hyviä kädenjälkiä ne ovatkin: lukulamppuni on vanha teatterin spottivalo, skeittilaudoista on saatu käteviä hyllyjä ja Vans-tennari ajaa ihan hyvin asiansa suojaruukkuna. Ikeaa saati design-huonekaluja ei meillä näy, mutta valoisia aamuja, keittiöstä raikuvaa hyvää musiikkia ja rentoa elämänasennetta sitäkin enemmän. 

Niinhän siinä sitten kävi, etten ole varmaan koskaan rakastanut majapaikkaani yhtä paljon kuin tätä boheemia talovanhusta. Olkoonkin että talvella taidan olla ihan tyytyväinen tamperelaisten asuntojen eristyksiin ja lämmitysjärjestelmiin.