Top Social

Image Slider

Ensisilmäys Hampuriin

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Viikonloppu!!! Arkipäivien kuluessa töissä (ja työmatkalla, terv. suurkaupungin ilot) saavat nämä jokaviikkoiset kahden päivän vapaat vihdoin ansaitsemansa tunnustuksen. Villiksi olenkin ryhtynyt. Hampurissa on tänä viikkona parissakin kaupunginosassa katujuhlaa ja ilmaista konserttia, jonne kämppiksetkin kutsuivat mukaan. Sen sijaan että olisin mennyt, olen pysytellyt kotona leipomusten ja Netflixin parissa ja kömpinyt petiin ennen kahtatoista. 

Mutta hei, viime viikolla jaksoin sentään haahuilla kaupungilla! Työssäkäyvältä aktivoituminen näemmä vain vaatii 3 päivän helluntaiviikonlopun.

Hampuri ei enää tunnu aivan yhtä suurelta mustalta aukolta, kun on jotain hajua, mitä kaupunginosia täällä edes on ja miltä ne näyttävät. Mitenkään mainittava ei nimittäin etukäteistuntemukseni kaupungista ollut. Kuten noin jokainen maailman ihminen, olin tietoinen Reeperbahnista ja St. Paulista, ja kai täällä joku satamakin oli. Juuri muuta ei sitten tullutkaan mieleen.


Kaikki kolme edeltä mainittua täällä kyllä osuvatkin aika nopeasti matkan varrelle. Sen lisäksi aika nopeasti huomaa, että puolet Hampurista on yhtä kanaalia ja lammikkoa. Siitä en toki valita, sillä mitä olisikaan kaupunki ilman vesistöä? Valittamista ei ole siinäkään, että nykyisiltä huudeiltani on kivenheiton verran matkaa kunnioitettavan kokoiseen Stadtpark-puistoon. Lenkkeilyseudut 5/5.

Hampuri on päässyt yllättämään arkkitehtuurillaan. Olen aiemmin mieltänyt kaupungin modernin arkkitehtuurin mekaksi, ja sitäkin täältä kyllä löytyy. Uutta ja vanhaa on kuitenkin yhdistelty varsin onnistuneesti. Vanhoja taloja ja pompöösejä hallintorakennuksia kuitenkin piisaa, ja turistien kansoittama keskusta on silkkaa prameutta. Ja kanaalia.


Kuten arvata saattaa, ei allekirjoittanut kuitenkaan viihtynyt hallintopytinkien ja Chanel-kauppojen kansoittamassa keskustassa kovin kauaa. Lempiseutuni löytyivät länsipuolen hipsterikaupunginosista.   Karoviertelin ja yliopiston seudun vanhat talot kuppiloineen ja vintage-kauppoineen saivat meikän huokailemaan onnesta. Hampurin Berliiniksikin kutsuttu Schanze jätti minut sen sijaan kylmäksi. Hipsterimestat kyllä kelpaavat, mutta raja kulkee siinä, kun puoli Hampuria änkeää samaan kaupunginosaan.

Symppiskahviloiden kansoittamien kaupunginosien lisäksi sydämeni on vienyt satama. Landungsbrücken eli vanhat laskusillat (käännösohjelmat kutsuivat myös nimellä lankonki, kaikkea sitä oppii) ovat päivisin ammuttuna täyteen, mutta illan hämärtyessä siellä on jo tilaa hengittää ja ihailla teollisuutta. Hiljaa virtaa Elbe ja niin pois päin.


Kotionnea Hampurissa

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Kuten perinteistä, kolmen kuukauden Hampurin-reissuun valmistautumisesta kävi tieto makuupaikasta ja varmuus siitä, etten unohtanut pakata passia, kännykkää tai lompakkoa. Hieman hektisistä tunnelmista huolimatta löysin itseni ja tavarani neljä päivää sitten tukevasti Saksan maankamaralta.

Oikeastaan halusin näyttää teille näkymiä Hampurin kaduista ja kertoa ensivaikutelmista kaupungista. Tosielämässä olen ehtinyt lähinnä aloittaa työt ja koomata illat kotona kevään viimeisen esseen äärellä, joten Hampurin viboista ei ole vielä kertynyt näkemystä saati kuvamateriaalia.  Olkoon tämä postaus siis varsin kotipainotteinen. Sehän ei mikään ongelma ole, sillä kämppäni on ihanista ihanin.

Punkkaan kesäkuun neljän hengen kimppakämpässä keskiluokkaisella lattemamma-alueella. Läheltä löytyy hipsteriostoskatua, kanaalia ja iso Stadtpark-puisto. Joka kadunvarsi on täynnä valtavia lehtipuita ja punatiilitaloja. Tähän mennessä näkemistäni päätellen koko Hampuri on rakennettu punatiilellä.


Itse kimppakämppämme on perinteinen saksalainen WG. Vanhassa talossa on paksut ikkunanpielet, nariseva lankkulattia ja viherkasveja joka puolella. Tyypillä, jolta huoneeni alivuokrasin, on oikein hyvä maku mitä sisustukseen tulee, eikä boheemi asunto ole pöllömpi muutenkaan. Kämppikseni ovat varsin seurallisia ihmisiä, ja keittiössä on tullut vietettyä hetki jos toinenkin suuremmalla porukalla.

Jos keski-eurooppalaista opiskelija-asumista on tullut joskus ikävä, korvataan aiemmat menetykset tässä kämpässä kyllä kaikilla autenttisen WG-elämän herkuilla. Kuten asiaan kuuluu, joka ikinen asunnosta löytyvä muki – eriparisia tietysti kaikki – on vähintäänkin kyseenalainen, osa rehellisesti susirumia. Kissamuki oli tarjonnan parhaimmistoa. Sen ainokaisen oman jääkaappihyllyn täyttäminen kaupassakäynnin jälkeen käy tetriksestä. Kylppärin ovesta löytyy tissijuliste, koska miesasukkaat. Klassista!

Miljöön lisäksi täällä ei ole ollut suuremmin valittamista muutenkaan. Harjoittelu tuntuu kahden päivän perusteella nappiosumalta niin firman kuin työtehtävienkin puolesta. Käväisin eilen illalla ihailemassa Hampurin sataman maisemia ja totesin, että on sitä varmasti rumempiakin kaupunkeja. Maanantai on täällä helluntain (?) vuoksi pyhäpäivä, joten tässä on hyvä pitkä viikonloppu tutustua mestoihin.

Ensivaikutelmani pähkinänkuoressa: kyllä meikää nyt hemmotellaan!


Ole luovuttaja (sitten joskus)!

maanantai 22. toukokuuta 2017

Lukioaikoina lompakossani asui elinluovutuskortti. Se kulkeutui mukanani kaikkialle, ja jos iso lompsa jätettiinkin baarireissuilla kotiin, kulkeutui kortti henkkareiden ja maksukortin mukana taskussa. Sitten luin uudesta laista, joka teki kaikista automaattisesti elinluovuttajia. Kortti hengaili vielä mukanani pari vuotta, mutta lopulta heitin sen menemään, eihän sillä enää mitään tee.

Tänä keväänä sitten päädyin opiskelijaprojektiin pohtimaan elinluovutuksen promoamista. Siinä sivussa opin, että pirulainen, sitä pahvista elinluovutuskorttia tarvitaan vieläkin. 

Laki on toki yhä voimassa, mutta ellei vainaja ole ilmaissut tahtoaan selvästi (esimerkiksi lompakosta löytyvällä elinluovutuskortilla), täytyy lääkäreiden joka tapauksessa selvittää omaisilta, mitä mieltä tämä olisi ollut elimiensä luovuttamisesta. Käytännössä ollaan siis lähtöruudussa, ja Suomessa on edelleen pula luovutettavista elimistä. Elinsiirto on tehtävä mahdollisimman nopeasti, ja omaisilta kysely vie kovasti aikaa. Sitä paitsi jos oma läheiseni sattuisi yllättäen kuolemaan, en minä ainakaan haluaisi joutua siinä samassa arvuuttelemaan, mikähän hänen kantansa elinluovutukseen olisi mahdollisesti voinut olla.

Aina ei tarvitse edes olla hengenpelastaja tehdäkseen hyvää. Elinluovuttajalta voidaan saada myös kudoksia, joilla ei pelasteta henkiä mutta autetaan kaveria hädässä. Esimerkiksi sarveiskalvosiirre voi palauttaa sairauden myötä menetetyn näkökyvyn, ja jännesiirteet auttavat ristisiteensä katkoneen potilaan nopeammin terveen kirjoihin.

Elinluovutuskortti on sittemmin tehnyt paluun lompakkooni, ja kävin vanhempieni kanssa taannoin päiväkahvikeskustelun aiheesta. Niin simppeliä ettei uskoisi, ja kuitenkin niin tärkeää.

Lopuksi pyytäisin Sinulta vielä palvelusta. Jos Sinulla ei elinluovutuskorttia ole, hae omasi vaikkapa lähimmästä apteekista tai lataa Kyllä elinluovutukselle -mobiilisovellus. Kerro asiasta myös lähimmäisillesi ja miksei vaikka kavereille ja kollegoillekin. Kiitos!

Kippis!

lauantai 13. toukokuuta 2017

Toukokuun alku, tuo paras aika vuodesta. Tänä vuonna sillä on selkeä teemakin, nimittäin skumppa.

Sihijuoman yhteyttä vappuun ei tarvitse selitellä. Se maistui oikein hyvältä – kohtuudella tietysti, jotta pääsi piknikille teekkarikastetta seuraamaan ilman suurempia sivuoireita. Juhlahumu myös hyvästeltiin klassisella skumppadrinkillä kir royalilla Hotelli Tammerin porvaripuitteissa. Oli suuri positiivinen yllätys, että ylipäätään päästivät meidät nuutuneet haalarikansalaiset sisään ja vieläpä nenäänsä nyrpistämättä. 

Vappukembaloista ehdittiin parahiksi toipua toukokuun perjantaipulloa varten. Koska ajoitus osui sopivasti syntymäpäiväni tienoille, olin itsevaltaisesti valinnut teemaksi minkäs muunkaan kuin kuohuviinit. Samppanjaa en aivan kehdannut ostaa, mutta prosecco, cava ja etelä-afrikkalainen samppanjametodilla valmistettu kuohuva olivat kaikki varsin hyviä kilisteltäviä. Itse viinin ja hyvän seuran lisäksi viininmaistelun järjestämisessä on se kiistaton hyvä puoli, että aamiaiseksi voi häpeilemättä syödä parsapiirasta, mansikoita ja muita rääppiäisherkkuja. 


Toukokuuhun on mahtunut muutakin kilistelemisen arvoista. Pitkä ja tuskainen kesätyömurehdinta päättyi, kun Saksasta soitettiin. Kesäkuussa alkaakin sitten harjoittelu Hampurissa, tuossa kaupungissa, jossa en ole koskaan käynyt mutta josta olen jo aikoja sitten päättänyt pitäväni. Työnkuva oli vielä kaikista hakemistani paikoista mieluisin, joten kyllä nyt kelpaa suu messingillä. Ja johan tässä tuleekin yhdeksän kuukautta Suomessa täyteen – en enää tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa tälle ulkomailla ravaamiselle. 

Niin ja onhan tässä vielä Euroviisutkin! Illan kisakatsomoa varten on tietenkin jo pullo kylmässä.

Maaliskuun helmiä

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017


Maaliskuussa ollaan jo ties missä menossa, mutta aika ja energia on ollut vähän kortilla blogin suhteen. Onneksi ihmisellä on kuitenkin listat viimeisenä oljenkortena. Niihin ei vaadita putkinäköä kummempaa älyllistä panosta, joten ilmankos ne vetoavat kiireiseen ihmiseen. Tässä siis maaliskuun parhaimmistoa, olkaa hyvät!

Kevät. Se on täällä taas! Kuuden aikoihin paistaa vielä aurinko, katupöly kuivaa kurkkua ja kaverilta omittu trenssitakki on otettu käyttöön. Yhtäkkiä elämäkin tuntuu astetta kevyemmältä. 

Valkoinen. Kevätauringossa tummat värit tuntuvat kovin tunkkaisilta. Metsästän kirppareilta valkoisia paitoja ja haaveilen sisustuslehtien ylivalotetuista sisustuskuvista. Samasta syystä tähänkin postaukseen päätyi parin viikon takainen corgikuva, vaikka lumista maisemaa ei sen koommin ole enää näkynytkään. Ja myös siksi, ettei corgikuvia voi olla koskaan liikaa.

Noin viikon uutiset ja viestintäteknologia. Huutonauran Jukka Lindströmin jutuille. Viimeisimmän jakson katsoin transeurooppalaisissa tunnelmissa skypettäen sarjaa niin ikään fanittavien Sveitsiin ja Ranskaan karanneiden ystävien kanssa. Erinomainen tapa viettää torstai-iltaa.

Hitaat aamut. Opiskelijaelämän hyviä puolia on, ettei aamurentoilua tarvitse pyhittää pelkästään viikonlopuille. Tiistai voi ihan yhtä hyvin olla se laiskan heräämisen ja kauniin aamiaiskattauksen päivä. Olen löytänyt sängyssä loikoilemisen ja lähi-Lidlin paistopisteen ilot. (Saatoin ottaa jälkimmäiseen mallia ranskalaisten boulangerie-aamukävelyistä. Melkein sama asia.) 

Graafinen suunnittelu for dummies. Askartelin hiljattain elämäni ensimmäisen infograafin ja löysin kaverin vinkistä ilmaisen Adobe Sparks -grafiikkasovelluksen. Sittemmin olenkin kuluttanut leijonanosan akuutista esseenkirjoitusajasta kuvilla ja fonteilla leikkimiseen. Jouduin esimerkiksi luomaan tulevasta perjantaipullotapaamisesta Facebook-tapahtuman ihan vain, jotta voisin askarrella tapahtumabannerin. Ihan parasta! InDesignin hankkiminen kuumottaa enemmän kuin koskaan. Niin, kyllähän ne esseet kirjoittaa vikana yönäkin, eikö? 

Kevätsiivous. Olen huomannut pitäväni siivoamista epäilyttävän rentouttavana puuhana. Eilen otin aikatauluttomasta päivästä kaiken ilon irti ja puunasin kämpän lattiasta kattoon. Nyt hekumoin, kuinka nyt tuntuu olevan enemmän tilaa (ja vähemmän pölyä) hengittää. 

Elokuvat. Olen kuluttanut viime viikkoina enemmän elokuvateattereiden penkkejä kuin normaalisti vuoden aikana yhteensä. La la land oli oikein hyvä ja epäilyttävästi kassamagneettifunktiota ajava Beauty and the Beast yllätti sekin positiivisesti. Lemppari oli kuitenkin naistenpäivän Hidden Figures, jota Oilikin ehti jo hehkuttaa. Hyvän mielen ja yhteiskunnallisen sanoman elokuva, siinä vasta oiva yhdistelmä.

Loma Bretagnen tuulessa ja tuiskussa

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Niin, se sivulauseessa mainittu Ranska. Pistäydyin viikko sitten pitkänä viikonloppuna Bretagnessa  katsastamassa, missä maisemissa Rennes'en vaihtoon karannut ystävä tätä nykyä luuhaa. Oikeasti suunnitelmissa oli vähän pidempikin viikonloppu, mutta onnistuin nukkumaan elämäni ensimmäistä kertaa lennolta pommiin. Rapatessa roiskuu, matkustaessa sattuu ja tapahtuu ja mitä näitä muita lohdutuskliseitä nyt on. Yhtä päivää ja uutta lentoa myöhemmin (sekä 120 euroa köyhempänä) pääsin lopulta määränpäähän.

Kuten meikäläisen tuntevat tietänevät, Ranskan-tuntemukseni rajoittuu lähinnä Pariisiin eikä erityisen ihastuneissa tunnelmissa. Koska Pariisi ei ilmeisesti olekaan koko Ranska, en oikein tiennyt mitä odottaa. Maantieteelliset seikat eli simpukat ja meri-ilmaston siunaukset jatkuva sade ja hyytävä tuuli olivat mielessä, mutta muuten aika tyhjää löi.


Rennes ylitti olemattomat odotukset heittämällä. Hassut joka suuntaan vinot vanhat talot kävivät saksalaisten fachwerk-talojen övereistä serkuista, ja vähemmän keskiaikaisissa kivitaloissa oli jotain peribrittiläistä. Kaikki oli kuvauksellisella tavalla ränsistynyttä. Luoteis-Ranskaankin oli saapunut jo kevät, ja vaikka ystävä oli varoitellut meri-ilmastosta ja sään jumalatar Esterin aktiivisuudesta, ei sateenvarjoakaan tarvinnut kuin vilauttaa. (Sademäärät ovat kuulemma sittemmin palautuneet normaalille tasolle, eli ilmeisesti Bretagne halusi vain edustaa vierailuni aikana.)

Paikallisilta opin myöhemmin, että Bretagne on Ranskan boheemi renttu, se sympaattinen ja avoin tyyppi, joka heittää läppää ja pistää muina miehinä pilveksi sille tuulelle sattuessaan. Pössyttelystä ei minulle jäänyt konkreettisia esimerkkejä jaettavaksi, mutta pariisilaisten nihkeyteen tottuneena ihastuin Rennes'n rentoon ja avomieliseen ilmapiiriin. Ranskalaiset hymyilivät ja ottivat itse kontaktia (mon Dieu!). 


Mitä ruokahuoltoon tuli, elin käytännössä koko reissun letuilla. Päivälliseksi suolaisia tattarilettuja eli galetteja, jälkiruoaksi makeita crêpejä. Oli hyvää mutta kotona ei ole tehnyt enää mieli ryhtyä letunpaistoon. Aamuisin kävimme hakemassa lähi-boulangeriesta uunituoreet patongit ja hymisimme onneamme koko aamiaisen ajan. Päälle vielä camembertiä ja viikunahilloa tai ihan vain suolaista voita ja avot. Niillä aamiaiseväillä ei tarvinnut valittaa edes pikakahvista à la opiskelija-asuntola.

Piipahdimme myös Englannin kanaalin varrella Dinardissa. Pikkukaupunki oli soma mutta jäi tyystin rannikkonsa varjoon. Nousuveden aikaan aaltojen pauhu oli jotenkin hypnotisoivaa, ja turkoosiin vivahtava meri vei ajatukset todellisuutta etelämmäksi. Itämereen tottuneelle suomalaiselle oikea  meri hämmentää aina. Belgian rannikolta mieleen jäi elävästi ilmassa maistunut suola ja levän haju, Dinardin ranta oli paljon kesympi ja sivistyneempi, lähes turkoosi ja tuulisuudessaankin vähemmän massiivisen tuntuinen. Ehkä se johtui vain hyvästä säästä, ota näistä nyt sitten selvää.


Kameraikävä oli akuutti, mutta selvisin kuitenkin suhteellisen vähillä marinoilla saadessani omia ystävän kameran. Kuvia tuli silläkin. Ihan stressitön loma ei ollut, ja heräsin yleensä aamuisin laskemaan, kuinka monta deadlinea Suomessa olisi vastassa. Se on hinta, jonka opiskelija maksaa reissaamisesta kesken lukukauden. Onneksi koulumurheet sentään unohtuivat aina päivän mittaan. Pääsin treenaamaan myös kauan sitten kadonnutta ranskan kieltä. Kaunopuheisuutta sillä ei tavoitella, mutta oli kiva huomata asioinnin onnistuvan edelleen.

Matkan antia oli nähdä uusia, helpommin lähestyttäviä piirteitä Ranskasta. Parasta oli kuitenkin ne kauan kaivatut hetket ystävän kanssa. Korkattiin viinipullo jos toinenkin (onnistuttiin muuten löytämään elämäni kamalinta roséeta. Syrah, olet ihana punaviini mutta taidan kyllä harkita toiste ennen kuin ostan sinut vaaleanpunaisena), haahuiltiin pitkin katuja tai istuttiin ikivanhassa kivitalokahvilassa vinoine lautalattioineen ja juotiin cappuccinoa, joka ei ollut oikeaa cappuccinoa nähnytkään. 

Hesaria pöytään

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Sisko paljasti hiljattain rakkautensa ruokajournalismiin. Tunnustuksen innoittamana liityn itsekin paperilehtien ylistyskuoroon – en tosin aikakauslehtien (vaikka Deko on kyllä heikkouteni) vaan vanhan kunnon Hesarin.

Olen tässä pitkästä aikaa porukoiden nurkissa viettämässä pitkää viikonloppua. Varsin stressipitoisen helmikuun jälkeen on ihana herätä ilman herätyskelloa, tassutella keittiöön valmiiksi keitetyn kahvin ääreen ja syventyä sanomalehteen kaikessa rauhassa. Rentoutumishetki vailla vertaa, ja kaiken lisäksi vielä sivistävä sellainen!

Yritän pysyä kärryillä maailman menosta, mutta se tuntuu jotenkin vaivalloiselta, kun en katso telkkaria, kuuntele radiota tai pidä nettiuutissivujen selaamisesta. Onneksi puhelimeen saa sentään Ylen Uutisvahdin, josta on helppo selata päivän uutiset, mutta haaveilen silti paperilehdestä. Se nyt on vain eri asia, lukeeko aamukahvin ääressä sanomalehteä vai tihrustatko kännykän näytöltä pikkuprinttiä. Näyttöä tulee tuijotettua muutenkin ihan tarpeeksi, ja toisaalta sanomalehtien taitto helpottaa myös visuaalisesti uutisten painoarvon ja yhteyksien ymmärtämistä. 


Mitä sitten taas tulee sanomalehtivalikoimaan, on yksi ylitse muiden. Lapsuudenkodissa Uudellamaalla ei muusta kuin Helsingin Sanomista ollut puhettakaan, ja samoilla linjoilla mennään yhä. Teoriassa olisin ihan mielelläni tietoinen myös Pirkanmaan asioista, mutta Aamulehden juttujen taso ei ole aina onnistunut täysin vakuuttamaan. Hesarissa sen sijaan yhdistyy laadukas ja nähdäkseni puolueettomampi journalismi ja selkeä panostus visuaalisuuteen. On ollut aika helppoa pysytellä uskollisena valtakunnalliselle kaikki nämä Tampereen-vuodetkin.

Harmi vain että Hesari on  kahvipöytäseuralaisena varsin tyyris.  Mieluiten tilaisin vain viikonloppunumerot, sillä kokemus on osoittanut arjen numeroiden kertyvän lukemattomina lehtikoriin pölyttymään. Ikävä kyllä nekään pari lehteä viikossa eivät kolahda aivan ilmaiseksi postiluukusta sisään, ja tähän mennessä olen keksinyt muitakin rahareikiä. Ehkä olisi hiljalleen kuitenkin aika ulottaa nämä aamuiset lukutuokiot porukoiden luota omaankin kotiin.