Top Social

Image Slider

Maaliskuun helmiä

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017


Maaliskuussa ollaan jo ties missä menossa, mutta aika ja energia on ollut vähän kortilla blogin suhteen. Onneksi ihmisellä on kuitenkin listat viimeisenä oljenkortena. Niihin ei vaadita putkinäköä kummempaa älyllistä panosta, joten ilmankos ne vetoavat kiireiseen ihmiseen. Tässä siis maaliskuun parhaimmistoa, olkaa hyvät!

Kevät. Se on täällä taas! Kuuden aikoihin paistaa vielä aurinko, katupöly kuivaa kurkkua ja kaverilta omittu trenssitakki on otettu käyttöön. Yhtäkkiä elämäkin tuntuu astetta kevyemmältä. 

Valkoinen. Kevätauringossa tummat värit tuntuvat kovin tunkkaisilta. Metsästän kirppareilta valkoisia paitoja ja haaveilen sisustuslehtien ylivalotetuista sisustuskuvista. Samasta syystä tähänkin postaukseen päätyi parin viikon takainen corgikuva, vaikka lumista maisemaa ei sen koommin ole enää näkynytkään. Ja myös siksi, ettei corgikuvia voi olla koskaan liikaa.

Noin viikon uutiset ja viestintäteknologia. Huutonauran Jukka Lindströmin jutuille. Viimeisimmän jakson katsoin transeurooppalaisissa tunnelmissa skypettäen sarjaa niin ikään fanittavien Sveitsiin ja Ranskaan karanneiden ystävien kanssa. Erinomainen tapa viettää torstai-iltaa.

Hitaat aamut. Opiskelijaelämän hyviä puolia on, ettei aamurentoilua tarvitse pyhittää pelkästään viikonlopuille. Tiistai voi ihan yhtä hyvin olla se laiskan heräämisen ja kauniin aamiaiskattauksen päivä. Olen löytänyt sängyssä loikoilemisen ja lähi-Lidlin paistopisteen ilot. (Saatoin ottaa jälkimmäiseen mallia ranskalaisten boulangerie-aamukävelyistä. Melkein sama asia.) 

Graafinen suunnittelu for dummies. Askartelin hiljattain elämäni ensimmäisen infograafin ja löysin kaverin vinkistä ilmaisen Adobe Sparks -grafiikkasovelluksen. Sittemmin olenkin kuluttanut leijonanosan akuutista esseenkirjoitusajasta kuvilla ja fonteilla leikkimiseen. Jouduin esimerkiksi luomaan tulevasta perjantaipullotapaamisesta Facebook-tapahtuman ihan vain, jotta voisin askarrella tapahtumabannerin. Ihan parasta! InDesignin hankkiminen kuumottaa enemmän kuin koskaan. Niin, kyllähän ne esseet kirjoittaa vikana yönäkin, eikö? 

Kevätsiivous. Olen huomannut pitäväni siivoamista epäilyttävän rentouttavana puuhana. Eilen otin aikatauluttomasta päivästä kaiken ilon irti ja puunasin kämpän lattiasta kattoon. Nyt hekumoin, kuinka nyt tuntuu olevan enemmän tilaa (ja vähemmän pölyä) hengittää. 

Elokuvat. Olen kuluttanut viime viikkoina enemmän elokuvateattereiden penkkejä kuin normaalisti vuoden aikana yhteensä. La la land oli oikein hyvä ja epäilyttävästi kassamagneettifunktiota ajava Beauty and the Beast yllätti sekin positiivisesti. Lemppari oli kuitenkin naistenpäivän Hidden Figures, jota Oilikin ehti jo hehkuttaa. Hyvän mielen ja yhteiskunnallisen sanoman elokuva, siinä vasta oiva yhdistelmä.

Loma Bretagnen tuulessa ja tuiskussa

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Niin, se sivulauseessa mainittu Ranska. Pistäydyin viikko sitten pitkänä viikonloppuna Bretagnessa  katsastamassa, missä maisemissa Rennes'en vaihtoon karannut ystävä tätä nykyä luuhaa. Oikeasti suunnitelmissa oli vähän pidempikin viikonloppu, mutta onnistuin nukkumaan elämäni ensimmäistä kertaa lennolta pommiin. Rapatessa roiskuu, matkustaessa sattuu ja tapahtuu ja mitä näitä muita lohdutuskliseitä nyt on. Yhtä päivää ja uutta lentoa myöhemmin (sekä 120 euroa köyhempänä) pääsin lopulta määränpäähän.

Kuten meikäläisen tuntevat tietänevät, Ranskan-tuntemukseni rajoittuu lähinnä Pariisiin eikä erityisen ihastuneissa tunnelmissa. Koska Pariisi ei ilmeisesti olekaan koko Ranska, en oikein tiennyt mitä odottaa. Maantieteelliset seikat eli simpukat ja meri-ilmaston siunaukset jatkuva sade ja hyytävä tuuli olivat mielessä, mutta muuten aika tyhjää löi.


Rennes ylitti olemattomat odotukset heittämällä. Hassut joka suuntaan vinot vanhat talot kävivät saksalaisten fachwerk-talojen övereistä serkuista, ja vähemmän keskiaikaisissa kivitaloissa oli jotain peribrittiläistä. Kaikki oli kuvauksellisella tavalla ränsistynyttä. Luoteis-Ranskaankin oli saapunut jo kevät, ja vaikka ystävä oli varoitellut meri-ilmastosta ja sään jumalatar Esterin aktiivisuudesta, ei sateenvarjoakaan tarvinnut kuin vilauttaa. (Sademäärät ovat kuulemma sittemmin palautuneet normaalille tasolle, eli ilmeisesti Bretagne halusi vain edustaa vierailuni aikana.)

Paikallisilta opin myöhemmin, että Bretagne on Ranskan boheemi renttu, se sympaattinen ja avoin tyyppi, joka heittää läppää ja pistää muina miehinä pilveksi sille tuulelle sattuessaan. Pössyttelystä ei minulle jäänyt konkreettisia esimerkkejä jaettavaksi, mutta pariisilaisten nihkeyteen tottuneena ihastuin Rennes'n rentoon ja avomieliseen ilmapiiriin. Ranskalaiset hymyilivät ja ottivat itse kontaktia (mon Dieu!). 


Mitä ruokahuoltoon tuli, elin käytännössä koko reissun letuilla. Päivälliseksi suolaisia tattarilettuja eli galetteja, jälkiruoaksi makeita crêpejä. Oli hyvää mutta kotona ei ole tehnyt enää mieli ryhtyä letunpaistoon. Aamuisin kävimme hakemassa lähi-boulangeriesta uunituoreet patongit ja hymisimme onneamme koko aamiaisen ajan. Päälle vielä camembertiä ja viikunahilloa tai ihan vain suolaista voita ja avot. Niillä aamiaiseväillä ei tarvinnut valittaa edes pikakahvista à la opiskelija-asuntola.

Piipahdimme myös Englannin kanaalin varrella Dinardissa. Pikkukaupunki oli soma mutta jäi tyystin rannikkonsa varjoon. Nousuveden aikaan aaltojen pauhu oli jotenkin hypnotisoivaa, ja turkoosiin vivahtava meri vei ajatukset todellisuutta etelämmäksi. Itämereen tottuneelle suomalaiselle oikea  meri hämmentää aina. Belgian rannikolta mieleen jäi elävästi ilmassa maistunut suola ja levän haju, Dinardin ranta oli paljon kesympi ja sivistyneempi, lähes turkoosi ja tuulisuudessaankin vähemmän massiivisen tuntuinen. Ehkä se johtui vain hyvästä säästä, ota näistä nyt sitten selvää.


Kameraikävä oli akuutti, mutta selvisin kuitenkin suhteellisen vähillä marinoilla saadessani omia ystävän kameran. Kuvia tuli silläkin. Ihan stressitön loma ei ollut, ja heräsin yleensä aamuisin laskemaan, kuinka monta deadlinea Suomessa olisi vastassa. Se on hinta, jonka opiskelija maksaa reissaamisesta kesken lukukauden. Onneksi koulumurheet sentään unohtuivat aina päivän mittaan. Pääsin treenaamaan myös kauan sitten kadonnutta ranskan kieltä. Kaunopuheisuutta sillä ei tavoitella, mutta oli kiva huomata asioinnin onnistuvan edelleen.

Matkan antia oli nähdä uusia, helpommin lähestyttäviä piirteitä Ranskasta. Parasta oli kuitenkin ne kauan kaivatut hetket ystävän kanssa. Korkattiin viinipullo jos toinenkin (onnistuttiin muuten löytämään elämäni kamalinta roséeta. Syrah, olet ihana punaviini mutta taidan kyllä harkita toiste ennen kuin ostan sinut vaaleanpunaisena), haahuiltiin pitkin katuja tai istuttiin ikivanhassa kivitalokahvilassa vinoine lautalattioineen ja juotiin cappuccinoa, joka ei ollut oikeaa cappuccinoa nähnytkään. 

Hesaria pöytään

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Sisko paljasti hiljattain rakkautensa ruokajournalismiin. Tunnustuksen innoittamana liityn itsekin paperilehtien ylistyskuoroon – en tosin aikakauslehtien (vaikka Deko on kyllä heikkouteni) vaan vanhan kunnon Hesarin.

Olen tässä pitkästä aikaa porukoiden nurkissa viettämässä pitkää viikonloppua. Varsin stressipitoisen helmikuun jälkeen on ihana herätä ilman herätyskelloa, tassutella keittiöön valmiiksi keitetyn kahvin ääreen ja syventyä sanomalehteen kaikessa rauhassa. Rentoutumishetki vailla vertaa, ja kaiken lisäksi vielä sivistävä sellainen!

Yritän pysyä kärryillä maailman menosta, mutta se tuntuu jotenkin vaivalloiselta, kun en katso telkkaria, kuuntele radiota tai pidä nettiuutissivujen selaamisesta. Onneksi puhelimeen saa sentään Ylen Uutisvahdin, josta on helppo selata päivän uutiset, mutta haaveilen silti paperilehdestä. Se nyt on vain eri asia, lukeeko aamukahvin ääressä sanomalehteä vai tihrustatko kännykän näytöltä pikkuprinttiä. Näyttöä tulee tuijotettua muutenkin ihan tarpeeksi, ja toisaalta sanomalehtien taitto helpottaa myös visuaalisesti uutisten painoarvon ja yhteyksien ymmärtämistä. 


Mitä sitten taas tulee sanomalehtivalikoimaan, on yksi ylitse muiden. Lapsuudenkodissa Uudellamaalla ei muusta kuin Helsingin Sanomista ollut puhettakaan, ja samoilla linjoilla mennään yhä. Teoriassa olisin ihan mielelläni tietoinen myös Pirkanmaan asioista, mutta Aamulehden juttujen taso ei ole aina onnistunut täysin vakuuttamaan. Hesarissa sen sijaan yhdistyy laadukas ja nähdäkseni puolueettomampi journalismi ja selkeä panostus visuaalisuuteen. On ollut aika helppoa pysytellä uskollisena valtakunnalliselle kaikki nämä Tampereen-vuodetkin.

Harmi vain että Hesari on  kahvipöytäseuralaisena varsin tyyris.  Mieluiten tilaisin vain viikonloppunumerot, sillä kokemus on osoittanut arjen numeroiden kertyvän lukemattomina lehtikoriin pölyttymään. Ikävä kyllä nekään pari lehteä viikossa eivät kolahda aivan ilmaiseksi postiluukusta sisään, ja tähän mennessä olen keksinyt muitakin rahareikiä. Ehkä olisi hiljalleen kuitenkin aika ulottaa nämä aamuiset lukutuokiot porukoiden luota omaankin kotiin.

Kuinka kamerani päätyi hermolomalle Portugaliin

maanantai 20. helmikuuta 2017

Kesällä tietokoneeni sanoi sopimuksen irti. Harmituksissani manasin, milloinkohan kamerakin menee rikki, mutta se olikin puhelin, joka ensin meni vaihtoon. Ei kuitenkaan kahta ilman kolmatta, joten eikö se kamerakin saatu lopulta huoltokuntoon.

Asia hoitui varsin vaivattomasti, ei tarvinnut kuin kerran pudottaa laite laattalattialle ja Olympuksen tarjoama hermoloma Portugalissa oli edessä. Olen toki haaveillut kameran ulkoiluttamisesta Lissabonin kaduilla, mutta mieluiten olisin itsekin sillä matkalla mukana. Etelän-loman kestoksi arveltiin paria viikkoa, mutta näin viikon jälkeen ei ole vielä kuulunut pihaustakaan, joten matka taitaa venyä. 

Ajoitus ei ollut aivan nappiosuma, sillä tähän saumaan sattuivat sekä Tallinnan-matka että viisi päivää Ranskassa tällä viikolla. Molemmilla matkoilla on sentään seurana kamerallinen ja ymmärtävä ystävä, joiden apparaatin saan omittua. Eihän toisen kameralla kuvaaminen ole kuitenkaan yhtään sama asia, kun omastaan on maksanut puolet enemmän eikä säätöjäkään tunne. Suomessa olo vasta kädetön onkin, kun paras korvike on puhelimen räpsytin. Kamera, tule jo takaisin!

Positiivarina voin sentään lohduttautua sillä, ettei tätä rikkimenevää teknologiaa enää liiemmin ole jäljellä – elleivät uusitut laitteet sitten aloita kierrosta alusta.

Varför Helsingfors, vi har ju Tallinn

perjantai 17. helmikuuta 2017

Miksi mennä merta edemmäs kalaan, kun voi mennä Tallinnaan? Ei tarvita muuta kuin naurettavan halpa laivamatka ja hups, sitä ollaankin jo vallan keskieurooppalaisissa tunnelmissa.

Tämä tuli jälleen todettua, kun viime viikolla surautimme kahdeksi päiväksi lätäkön toiselle puolelle. Tällä kertaa päätimme panostaa perinteisen päiväristeilyn sijaan punkkaamalla yksi yö hostellissa. Se olikin loistava päätös! Reppureissaajan unelmamesta oli sijainniltaan täydellinen ja juuri niin perinteisen hostellin näköinen, että tuntui kuin oltaisiin pidemmälläkin matkalla. Tallinnassa olisikin riittänyt koluttavaa pidemmäksikin ajaksi, ja mieltä jäi kutkuttelemaan varsin lyhyet matkat etelämmäs Baltiaan.


Seurueemme meksikolainen vahvistus ei ollut ennen Viron puolella käynyt, joten keskityimme pääasiassa ihailemaan vanhaakaupunkia. Meitä muita ei haitannut, vaikka olimmekin jo samat kadut pariin otteeseen tallanneet, sillä onhan niissä sitä jotain. Euroopan kaupunkien perään haikaileva sydämeni oli onnessaan kauniiden vanhojen talojen ja pastellivärien keskellä. 

Silmänruoan lisäksi huokailimme myös vatsojemme kyllyydestä, useimmiten molemmista samanaikaisesti. Lounashetki Rataskaevu 16:ssa meinasi venyä, kun emme millään olisi malttaneet lähteä niin tyylikkäästi sisustetusta ravintolasta (rouheat vanhat tiiliseinät ja Wishbone-tuolit olivat lyömätön kombo), ja portobello-annos oli makunystyröiden sinfoniaa. Semi-fine-dining-mestan hinta-laatusuhde nostatti opiskelijalle ilonkyyneleet silmäkulmaan. 

Tallinnassa vetoaa myös rouheiden hipsterikuppiloiden määrä. Niitä mahtuu kolmetoista tusinaan ja interiööreissä on aivan erilaista särmää kuin Suomenlahden pohjoispuolella. Hipsterivibojen perässä käytiin tietenkin Kalamajassa ja pyhiinvaelluksella F-Hoonessa, mutta sympaattisia kahviloita ja baareja löytynee muualtakin. Harmitti palata takaisin Suomeen ja jättää ne testaamatta.


Kahden päivän reissu tuntui paljon pidemmältä, ja Tampereen kiireet unohtuivat tehokkaasti. Tallinna on samaan aikaan suomalaiselle hämmentävän tuttu ja kuitenkin kovin keskieurooppalainen. Yhdistelmässä on jotain kovin virkistävää.

Aivan vaaraton matka ei ollut, sillä reissukuume paheni taas vaihteeksi. Mieleen palasivat lämpimät muistot elämäni ensimmäiseltä ja tähän asti ainoalta reppureissulta Puolessa ja Prahassa, ja ajatus Keski-Eurooppaan kiemurtelemisesta Baltian maiden kautta jäi kytemään. Pari partner in crime -kandidaattia onkin jo ilmoittautunut, joten täytynee jäädä seuraamaan, miten kesän aika- ja rahatilanne tässä kehittyvätkään…

Mitä lempipaikkoja teille muille on Tallinnaan kertynyt? Entä onko kokemusta muualla Virossa reissaamisesta?


Yrityspäivät ja hullu viikko

lauantai 4. helmikuuta 2017

Jokaisella lienee tuttavapiirissään superihminen tai pari. Hän, joka suorittaa vuodessa kahden vuoden opintopisteet tai jonka käsitys vapaa-ajasta on kokotyön verran palkattomia järjestöhommia. Oman kaveripiirini puolesta voin kertoa, että se tyyppi en ole minä. Arvostan aivan liikaa ei-minkään tekemistä uhratakseni kaiken aikani tehokkuudelle. Se onkin ihan hyvä, sillä helposti stressaavana tyyppinä hankkisin itselleni lopulta aivoveritulpan, jos yrittäisin.

Joskus kuitenkin tulee niitä viikkoja, jotka räjäyttävät potin, ja tämä nykyinen on siitä oikea paraatiesimerkki. Pari täyttä päivää messuavustajana, siihen päälle yhden ison projektin käyntiin potkiminen neljän tuntemattoman ja häkellyttävän pätevän naisen kanssa sekä kertymään päässyt vuori koulutehtäviä, joiden kaikkien deadline on tietysti alkuviikosta. Mielessä vaanii jatkuvasti ujo paniikinpoikanen, ja joudun tietoisesti keskittyä vakuuttamaan itselleni, että kyllä tästäkin selviää hengissä. Villasukat, muodottomiksi vanuneet pieruverkkarit ja kädessä kuin itsestään täyttyvä kahvikuppi olkoot aseistukseni räpiköidessäni tämän viikonlopun kunnialla läpi.


Työläät koulujutut ja projektit ovat palkitsevia, mutta niissä vaanii usein juuri näitä ahdistuspeikkoja, jotka vievät tekemiseltä energiaa ihan turhaan. Toisaalta sitten on niitäkin hommia, jotka ottavat paljon mutta tekevät sen niin kauniisti pyytäen, että sen kaiken antaa ilomielin. Mystisesti juuri niistä  saa lopulta eksponentiaalisesti enemmän tsemppifiilistä ja energiaa kuin mitä on itsestään vuodattanut.

Sellainen tapahtuma oli yliopistolla ja TTY:llä järjestetyt Yrityspäivät-rekrymessut, joissa tuli vedettyä pari ympäripyöreää päivää avustajana ja joiden jälkeen nukuin seuraavana päivänä kolmeen päivällä. Messut sotki aikataulut ja tuotti vielä pari rästikouluhommaa jo kiitettävästi kertyneeseen deadline-jonoon, ja kuitenkin hommassa mukana oleminen oli parasta, mitä koko alkuvuonna on tapahtunut.

Vaikka kyseessä oli Suomen suurin opiskelijoille suunnattu rekrytapahtuma, projektitiimi tuntui lähinnä kannustavalta kaveriporukalta ja ilmainen orjatyö huippukivalta puuhastelulta. Koko tapahtuma on ollut tunnelmaltaan täynnä inspiraatiota kuin täyteen puhallettu ilmapallo. Olen vieläkin hämmentynyt, kuinka noin ammattimaista jälkeä voi saada niin rennolla ja hyvällä fiiliksellä. 

Tässä voisi olla hyvä hetki sisäistää, että ammattimaista jälkeä syntyy vaivattomammin, kun ei suorita vaan tekee rennolla ja hyvällä fiiliksellä. Se saattaisi olla avuksi noiden jäljelle jääneiden tehtäväkasojen kanssa…

Kuukausi vegaanina – mitä jäi käteen?

maanantai 30. tammikuuta 2017

Tammikuu lähenee loppuaan ja niin myös puolen Suomen viettämä vegaanihaaste. Vaikka en mikään uuden vuoden lupaus -ihminen olekaan, olen viime vuosina harhautunut tammikuussa puolivillaisiin kasvisruokahaasteisiin ihan siksikin, että viikon joulukinkkumätön jälkeen ei tee mieli edes haistaa lihaa. Näillä fiiliksillä päätin minäkin spontaanisti kokeilla kuukautta vegaanina. 

Haastetta on nyt 30 päivää takana ja yksi edessä, joten eiköhän ala olla katsauksen paikka. Menikö kuukausi nälässä vai olenko löytänyt valon ja elämän tarkoituksen?

Heti kärkeen antikliimaksi: haaste on mennyt varsin helposti ja vaivattomasti. Lähdin vähän soitellen sotaan enkä tosiaan jaksanut uhrata arkeani nipottamiseen ja tuoteselosteiden kyttäämiseen. Syön muutenkin lähes pelkkää kasvisruokaa, joten lihankorvikkeiden pähkäily ei vienyt liiemmin aivokapasiteettiä, ja kasvimaitotuotteetkin olivat entuudestaan tuttua kauraa. Hunajan kohdalla vedin alusta asti rajan, sillä mehiläistarhaus ei omalla prioriteettilistallani nouse ruoantuotannon ongelmien kärkeen. Mitä vointiini tulee, jaksaminenkin on ollut samaa luokkaa kuin aina ennenkin. 


Varsinkin näin loppuvaiheessa olen kuitenkin huomannut ruokavalioni yksipuolistuneen totutusta. Saan syyttää laiskiaisen panostusta: ruoanlaittointo on muutenkin ollut kateissa, ja varsinkin täyttävämmät välipalat aiheuttivat haasteita kun maitotuotteet ja kananmunat tippuivat pois. Ruoka-aineiden välttely ilman niiden korvaamista muilla on hölmmöläisten hommaa, ja ainainen avokadoleipien ja soijajogurtin pupeltaminen alkoi jo vähän tympiä. Sääli sillä hyviä ja monipuolisia vegaanisia ruokaohjeita on kuitenkin netissä pilvin pimein. Täytyy sitten vain tutustua niihin haasteen jälkeen.

Vähän suuremmalla panostuksella olisin voinut välttää myös turhimmat karikot. Enpä esimerkiksi älynnyt, että kaupan pestossahan on hitto vieköön juustoa, ennen kuin olin jo ehtinyt vetää siitä puoli purkkia. Tiedostettuja lipsumisia sattui niitäkin muutama, pääasiassa kahviloissa, kun tarjolla ei ollut mitään vegaanista mutta paikanvaihto tai nälässä istuminen ei houkutellut. Olen antanut itselleni anteeksi.


Kaiken kaikkiaan haaste oli pääosin yllättävän vaivaton, mutta olen kyllä onnellinen, että se loppuu.   Lipsahtelevana ja laiskana melkein-vegaanina elämä voisi olla vielä suhteellisen helppoa, mutta jos todella haluaa vältellä kaikkea eläinperäistä, saa kyllä aika monet tuoteselosteet lukea ennen uuden ruokavalion rutinoitumista.

Minua ei kumpikaan vaihtoehto oikein puhuttele. En ole täyskieltäytyjäsorttia, ja loppukuusta on ollut jo vaikeaa perustella itselleni, miksen saa höylätä leivän päälle juustoa, kun sitä jääkaapissa on, mieli tekee ja vatsa kurnii. Aivan toinen kysymys on, tarvitseeko sitä juustoa pupeltaa joka päivä.

Haasteen jälkeen aion kyllä vähentää maitotuotteiden ja kananmunien käyttöä mutta itselleni toimivalla taktiikalla: mieluummin puolesta kuin vastaan. En ole missään nimessä kieltämässä itseltäni eläinkunnan tuotteiden käyttöä, vaan pyrin valitsemaan useammin vegaanisen vaihtoehdon. Kuten tämän kuun aikana on tullut huomattua, ei se usein vaadi mitään uhrauksia.