Top Social

Image Slider

Ole luovuttaja (sitten joskus)!

maanantai 22. toukokuuta 2017

Lukioaikoina lompakossani asui elinluovutuskortti. Se kulkeutui mukanani kaikkialle, ja jos iso lompsa jätettiinkin baarireissuilla kotiin, kulkeutui kortti henkkareiden ja maksukortin mukana taskussa. Sitten luin uudesta laista, joka teki kaikista automaattisesti elinluovuttajia. Kortti hengaili vielä mukanani pari vuotta, mutta lopulta heitin sen menemään, eihän sillä enää mitään tee.

Tänä keväänä sitten päädyin opiskelijaprojektiin pohtimaan elinluovutuksen promoamista. Siinä sivussa opin, että pirulainen, sitä pahvista elinluovutuskorttia tarvitaan vieläkin. 

Laki on toki yhä voimassa, mutta ellei vainaja ole ilmaissut tahtoaan selvästi (esimerkiksi lompakosta löytyvällä elinluovutuskortilla), täytyy lääkäreiden joka tapauksessa selvittää omaisilta, mitä mieltä tämä olisi ollut elimiensä luovuttamisesta. Käytännössä ollaan siis lähtöruudussa, ja Suomessa on edelleen pula luovutettavista elimistä. Elinsiirto on tehtävä mahdollisimman nopeasti, ja omaisilta kysely vie kovasti aikaa. Sitä paitsi jos oma läheiseni sattuisi yllättäen kuolemaan, en minä ainakaan haluaisi joutua siinä samassa arvuuttelemaan, mikähän hänen kantansa elinluovutukseen olisi mahdollisesti voinut olla.

Aina ei tarvitse edes olla hengenpelastaja tehdäkseen hyvää. Elinluovuttajalta voidaan saada myös kudoksia, joilla ei pelasteta henkiä mutta autetaan kaveria hädässä. Esimerkiksi sarveiskalvosiirre voi palauttaa sairauden myötä menetetyn näkökyvyn, ja jännesiirteet auttavat ristisiteensä katkoneen potilaan nopeammin terveen kirjoihin.

Elinluovutuskortti on sittemmin tehnyt paluun lompakkooni, ja kävin vanhempieni kanssa taannoin päiväkahvikeskustelun aiheesta. Niin simppeliä ettei uskoisi, ja kuitenkin niin tärkeää.

Lopuksi pyytäisin Sinulta vielä palvelusta. Jos Sinulla ei elinluovutuskorttia ole, hae omasi vaikkapa lähimmästä apteekista tai lataa Kyllä elinluovutukselle -mobiilisovellus. Kerro asiasta myös lähimmäisillesi ja miksei vaikka kavereille ja kollegoillekin. Kiitos!

Kippis!

lauantai 13. toukokuuta 2017

Toukokuun alku, tuo paras aika vuodesta. Tänä vuonna sillä on selkeä teemakin, nimittäin skumppa.

Sihijuoman yhteyttä vappuun ei tarvitse selitellä. Se maistui oikein hyvältä – kohtuudella tietysti, jotta pääsi piknikille teekkarikastetta seuraamaan ilman suurempia sivuoireita. Juhlahumu myös hyvästeltiin klassisella skumppadrinkillä kir royalilla Hotelli Tammerin porvaripuitteissa. Oli suuri positiivinen yllätys, että ylipäätään päästivät meidät nuutuneet haalarikansalaiset sisään ja vieläpä nenäänsä nyrpistämättä. 

Vappukembaloista ehdittiin parahiksi toipua toukokuun perjantaipulloa varten. Koska ajoitus osui sopivasti syntymäpäiväni tienoille, olin itsevaltaisesti valinnut teemaksi minkäs muunkaan kuin kuohuviinit. Samppanjaa en aivan kehdannut ostaa, mutta prosecco, cava ja etelä-afrikkalainen samppanjametodilla valmistettu kuohuva olivat kaikki varsin hyviä kilisteltäviä. Itse viinin ja hyvän seuran lisäksi viininmaistelun järjestämisessä on se kiistaton hyvä puoli, että aamiaiseksi voi häpeilemättä syödä parsapiirasta, mansikoita ja muita rääppiäisherkkuja. 


Toukokuuhun on mahtunut muutakin kilistelemisen arvoista. Pitkä ja tuskainen kesätyömurehdinta päättyi, kun Saksasta soitettiin. Kesäkuussa alkaakin sitten harjoittelu Hampurissa, tuossa kaupungissa, jossa en ole koskaan käynyt mutta josta olen jo aikoja sitten päättänyt pitäväni. Työnkuva oli vielä kaikista hakemistani paikoista mieluisin, joten kyllä nyt kelpaa suu messingillä. Ja johan tässä tuleekin yhdeksän kuukautta Suomessa täyteen – en enää tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa tälle ulkomailla ravaamiselle. 

Niin ja onhan tässä vielä Euroviisutkin! Illan kisakatsomoa varten on tietenkin jo pullo kylmässä.

Maaliskuun helmiä

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017


Maaliskuussa ollaan jo ties missä menossa, mutta aika ja energia on ollut vähän kortilla blogin suhteen. Onneksi ihmisellä on kuitenkin listat viimeisenä oljenkortena. Niihin ei vaadita putkinäköä kummempaa älyllistä panosta, joten ilmankos ne vetoavat kiireiseen ihmiseen. Tässä siis maaliskuun parhaimmistoa, olkaa hyvät!

Kevät. Se on täällä taas! Kuuden aikoihin paistaa vielä aurinko, katupöly kuivaa kurkkua ja kaverilta omittu trenssitakki on otettu käyttöön. Yhtäkkiä elämäkin tuntuu astetta kevyemmältä. 

Valkoinen. Kevätauringossa tummat värit tuntuvat kovin tunkkaisilta. Metsästän kirppareilta valkoisia paitoja ja haaveilen sisustuslehtien ylivalotetuista sisustuskuvista. Samasta syystä tähänkin postaukseen päätyi parin viikon takainen corgikuva, vaikka lumista maisemaa ei sen koommin ole enää näkynytkään. Ja myös siksi, ettei corgikuvia voi olla koskaan liikaa.

Noin viikon uutiset ja viestintäteknologia. Huutonauran Jukka Lindströmin jutuille. Viimeisimmän jakson katsoin transeurooppalaisissa tunnelmissa skypettäen sarjaa niin ikään fanittavien Sveitsiin ja Ranskaan karanneiden ystävien kanssa. Erinomainen tapa viettää torstai-iltaa.

Hitaat aamut. Opiskelijaelämän hyviä puolia on, ettei aamurentoilua tarvitse pyhittää pelkästään viikonlopuille. Tiistai voi ihan yhtä hyvin olla se laiskan heräämisen ja kauniin aamiaiskattauksen päivä. Olen löytänyt sängyssä loikoilemisen ja lähi-Lidlin paistopisteen ilot. (Saatoin ottaa jälkimmäiseen mallia ranskalaisten boulangerie-aamukävelyistä. Melkein sama asia.) 

Graafinen suunnittelu for dummies. Askartelin hiljattain elämäni ensimmäisen infograafin ja löysin kaverin vinkistä ilmaisen Adobe Sparks -grafiikkasovelluksen. Sittemmin olenkin kuluttanut leijonanosan akuutista esseenkirjoitusajasta kuvilla ja fonteilla leikkimiseen. Jouduin esimerkiksi luomaan tulevasta perjantaipullotapaamisesta Facebook-tapahtuman ihan vain, jotta voisin askarrella tapahtumabannerin. Ihan parasta! InDesignin hankkiminen kuumottaa enemmän kuin koskaan. Niin, kyllähän ne esseet kirjoittaa vikana yönäkin, eikö? 

Kevätsiivous. Olen huomannut pitäväni siivoamista epäilyttävän rentouttavana puuhana. Eilen otin aikatauluttomasta päivästä kaiken ilon irti ja puunasin kämpän lattiasta kattoon. Nyt hekumoin, kuinka nyt tuntuu olevan enemmän tilaa (ja vähemmän pölyä) hengittää. 

Elokuvat. Olen kuluttanut viime viikkoina enemmän elokuvateattereiden penkkejä kuin normaalisti vuoden aikana yhteensä. La la land oli oikein hyvä ja epäilyttävästi kassamagneettifunktiota ajava Beauty and the Beast yllätti sekin positiivisesti. Lemppari oli kuitenkin naistenpäivän Hidden Figures, jota Oilikin ehti jo hehkuttaa. Hyvän mielen ja yhteiskunnallisen sanoman elokuva, siinä vasta oiva yhdistelmä.

Loma Bretagnen tuulessa ja tuiskussa

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Niin, se sivulauseessa mainittu Ranska. Pistäydyin viikko sitten pitkänä viikonloppuna Bretagnessa  katsastamassa, missä maisemissa Rennes'en vaihtoon karannut ystävä tätä nykyä luuhaa. Oikeasti suunnitelmissa oli vähän pidempikin viikonloppu, mutta onnistuin nukkumaan elämäni ensimmäistä kertaa lennolta pommiin. Rapatessa roiskuu, matkustaessa sattuu ja tapahtuu ja mitä näitä muita lohdutuskliseitä nyt on. Yhtä päivää ja uutta lentoa myöhemmin (sekä 120 euroa köyhempänä) pääsin lopulta määränpäähän.

Kuten meikäläisen tuntevat tietänevät, Ranskan-tuntemukseni rajoittuu lähinnä Pariisiin eikä erityisen ihastuneissa tunnelmissa. Koska Pariisi ei ilmeisesti olekaan koko Ranska, en oikein tiennyt mitä odottaa. Maantieteelliset seikat eli simpukat ja meri-ilmaston siunaukset jatkuva sade ja hyytävä tuuli olivat mielessä, mutta muuten aika tyhjää löi.


Rennes ylitti olemattomat odotukset heittämällä. Hassut joka suuntaan vinot vanhat talot kävivät saksalaisten fachwerk-talojen övereistä serkuista, ja vähemmän keskiaikaisissa kivitaloissa oli jotain peribrittiläistä. Kaikki oli kuvauksellisella tavalla ränsistynyttä. Luoteis-Ranskaankin oli saapunut jo kevät, ja vaikka ystävä oli varoitellut meri-ilmastosta ja sään jumalatar Esterin aktiivisuudesta, ei sateenvarjoakaan tarvinnut kuin vilauttaa. (Sademäärät ovat kuulemma sittemmin palautuneet normaalille tasolle, eli ilmeisesti Bretagne halusi vain edustaa vierailuni aikana.)

Paikallisilta opin myöhemmin, että Bretagne on Ranskan boheemi renttu, se sympaattinen ja avoin tyyppi, joka heittää läppää ja pistää muina miehinä pilveksi sille tuulelle sattuessaan. Pössyttelystä ei minulle jäänyt konkreettisia esimerkkejä jaettavaksi, mutta pariisilaisten nihkeyteen tottuneena ihastuin Rennes'n rentoon ja avomieliseen ilmapiiriin. Ranskalaiset hymyilivät ja ottivat itse kontaktia (mon Dieu!). 


Mitä ruokahuoltoon tuli, elin käytännössä koko reissun letuilla. Päivälliseksi suolaisia tattarilettuja eli galetteja, jälkiruoaksi makeita crêpejä. Oli hyvää mutta kotona ei ole tehnyt enää mieli ryhtyä letunpaistoon. Aamuisin kävimme hakemassa lähi-boulangeriesta uunituoreet patongit ja hymisimme onneamme koko aamiaisen ajan. Päälle vielä camembertiä ja viikunahilloa tai ihan vain suolaista voita ja avot. Niillä aamiaiseväillä ei tarvinnut valittaa edes pikakahvista à la opiskelija-asuntola.

Piipahdimme myös Englannin kanaalin varrella Dinardissa. Pikkukaupunki oli soma mutta jäi tyystin rannikkonsa varjoon. Nousuveden aikaan aaltojen pauhu oli jotenkin hypnotisoivaa, ja turkoosiin vivahtava meri vei ajatukset todellisuutta etelämmäksi. Itämereen tottuneelle suomalaiselle oikea  meri hämmentää aina. Belgian rannikolta mieleen jäi elävästi ilmassa maistunut suola ja levän haju, Dinardin ranta oli paljon kesympi ja sivistyneempi, lähes turkoosi ja tuulisuudessaankin vähemmän massiivisen tuntuinen. Ehkä se johtui vain hyvästä säästä, ota näistä nyt sitten selvää.


Kameraikävä oli akuutti, mutta selvisin kuitenkin suhteellisen vähillä marinoilla saadessani omia ystävän kameran. Kuvia tuli silläkin. Ihan stressitön loma ei ollut, ja heräsin yleensä aamuisin laskemaan, kuinka monta deadlinea Suomessa olisi vastassa. Se on hinta, jonka opiskelija maksaa reissaamisesta kesken lukukauden. Onneksi koulumurheet sentään unohtuivat aina päivän mittaan. Pääsin treenaamaan myös kauan sitten kadonnutta ranskan kieltä. Kaunopuheisuutta sillä ei tavoitella, mutta oli kiva huomata asioinnin onnistuvan edelleen.

Matkan antia oli nähdä uusia, helpommin lähestyttäviä piirteitä Ranskasta. Parasta oli kuitenkin ne kauan kaivatut hetket ystävän kanssa. Korkattiin viinipullo jos toinenkin (onnistuttiin muuten löytämään elämäni kamalinta roséeta. Syrah, olet ihana punaviini mutta taidan kyllä harkita toiste ennen kuin ostan sinut vaaleanpunaisena), haahuiltiin pitkin katuja tai istuttiin ikivanhassa kivitalokahvilassa vinoine lautalattioineen ja juotiin cappuccinoa, joka ei ollut oikeaa cappuccinoa nähnytkään. 

Hesaria pöytään

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Sisko paljasti hiljattain rakkautensa ruokajournalismiin. Tunnustuksen innoittamana liityn itsekin paperilehtien ylistyskuoroon – en tosin aikakauslehtien (vaikka Deko on kyllä heikkouteni) vaan vanhan kunnon Hesarin.

Olen tässä pitkästä aikaa porukoiden nurkissa viettämässä pitkää viikonloppua. Varsin stressipitoisen helmikuun jälkeen on ihana herätä ilman herätyskelloa, tassutella keittiöön valmiiksi keitetyn kahvin ääreen ja syventyä sanomalehteen kaikessa rauhassa. Rentoutumishetki vailla vertaa, ja kaiken lisäksi vielä sivistävä sellainen!

Yritän pysyä kärryillä maailman menosta, mutta se tuntuu jotenkin vaivalloiselta, kun en katso telkkaria, kuuntele radiota tai pidä nettiuutissivujen selaamisesta. Onneksi puhelimeen saa sentään Ylen Uutisvahdin, josta on helppo selata päivän uutiset, mutta haaveilen silti paperilehdestä. Se nyt on vain eri asia, lukeeko aamukahvin ääressä sanomalehteä vai tihrustatko kännykän näytöltä pikkuprinttiä. Näyttöä tulee tuijotettua muutenkin ihan tarpeeksi, ja toisaalta sanomalehtien taitto helpottaa myös visuaalisesti uutisten painoarvon ja yhteyksien ymmärtämistä. 


Mitä sitten taas tulee sanomalehtivalikoimaan, on yksi ylitse muiden. Lapsuudenkodissa Uudellamaalla ei muusta kuin Helsingin Sanomista ollut puhettakaan, ja samoilla linjoilla mennään yhä. Teoriassa olisin ihan mielelläni tietoinen myös Pirkanmaan asioista, mutta Aamulehden juttujen taso ei ole aina onnistunut täysin vakuuttamaan. Hesarissa sen sijaan yhdistyy laadukas ja nähdäkseni puolueettomampi journalismi ja selkeä panostus visuaalisuuteen. On ollut aika helppoa pysytellä uskollisena valtakunnalliselle kaikki nämä Tampereen-vuodetkin.

Harmi vain että Hesari on  kahvipöytäseuralaisena varsin tyyris.  Mieluiten tilaisin vain viikonloppunumerot, sillä kokemus on osoittanut arjen numeroiden kertyvän lukemattomina lehtikoriin pölyttymään. Ikävä kyllä nekään pari lehteä viikossa eivät kolahda aivan ilmaiseksi postiluukusta sisään, ja tähän mennessä olen keksinyt muitakin rahareikiä. Ehkä olisi hiljalleen kuitenkin aika ulottaa nämä aamuiset lukutuokiot porukoiden luota omaankin kotiin.

Kuinka kamerani päätyi hermolomalle Portugaliin

maanantai 20. helmikuuta 2017

Kesällä tietokoneeni sanoi sopimuksen irti. Harmituksissani manasin, milloinkohan kamerakin menee rikki, mutta se olikin puhelin, joka ensin meni vaihtoon. Ei kuitenkaan kahta ilman kolmatta, joten eikö se kamerakin saatu lopulta huoltokuntoon.

Asia hoitui varsin vaivattomasti, ei tarvinnut kuin kerran pudottaa laite laattalattialle ja Olympuksen tarjoama hermoloma Portugalissa oli edessä. Olen toki haaveillut kameran ulkoiluttamisesta Lissabonin kaduilla, mutta mieluiten olisin itsekin sillä matkalla mukana. Etelän-loman kestoksi arveltiin paria viikkoa, mutta näin viikon jälkeen ei ole vielä kuulunut pihaustakaan, joten matka taitaa venyä. 

Ajoitus ei ollut aivan nappiosuma, sillä tähän saumaan sattuivat sekä Tallinnan-matka että viisi päivää Ranskassa tällä viikolla. Molemmilla matkoilla on sentään seurana kamerallinen ja ymmärtävä ystävä, joiden apparaatin saan omittua. Eihän toisen kameralla kuvaaminen ole kuitenkaan yhtään sama asia, kun omastaan on maksanut puolet enemmän eikä säätöjäkään tunne. Suomessa olo vasta kädetön onkin, kun paras korvike on puhelimen räpsytin. Kamera, tule jo takaisin!

Positiivarina voin sentään lohduttautua sillä, ettei tätä rikkimenevää teknologiaa enää liiemmin ole jäljellä – elleivät uusitut laitteet sitten aloita kierrosta alusta.

Varför Helsingfors, vi har ju Tallinn

perjantai 17. helmikuuta 2017

Miksi mennä merta edemmäs kalaan, kun voi mennä Tallinnaan? Ei tarvita muuta kuin naurettavan halpa laivamatka ja hups, sitä ollaankin jo vallan keskieurooppalaisissa tunnelmissa.

Tämä tuli jälleen todettua, kun viime viikolla surautimme kahdeksi päiväksi lätäkön toiselle puolelle. Tällä kertaa päätimme panostaa perinteisen päiväristeilyn sijaan punkkaamalla yksi yö hostellissa. Se olikin loistava päätös! Reppureissaajan unelmamesta oli sijainniltaan täydellinen ja juuri niin perinteisen hostellin näköinen, että tuntui kuin oltaisiin pidemmälläkin matkalla. Tallinnassa olisikin riittänyt koluttavaa pidemmäksikin ajaksi, ja mieltä jäi kutkuttelemaan varsin lyhyet matkat etelämmäs Baltiaan.


Seurueemme meksikolainen vahvistus ei ollut ennen Viron puolella käynyt, joten keskityimme pääasiassa ihailemaan vanhaakaupunkia. Meitä muita ei haitannut, vaikka olimmekin jo samat kadut pariin otteeseen tallanneet, sillä onhan niissä sitä jotain. Euroopan kaupunkien perään haikaileva sydämeni oli onnessaan kauniiden vanhojen talojen ja pastellivärien keskellä. 

Silmänruoan lisäksi huokailimme myös vatsojemme kyllyydestä, useimmiten molemmista samanaikaisesti. Lounashetki Rataskaevu 16:ssa meinasi venyä, kun emme millään olisi malttaneet lähteä niin tyylikkäästi sisustetusta ravintolasta (rouheat vanhat tiiliseinät ja Wishbone-tuolit olivat lyömätön kombo), ja portobello-annos oli makunystyröiden sinfoniaa. Semi-fine-dining-mestan hinta-laatusuhde nostatti opiskelijalle ilonkyyneleet silmäkulmaan. 

Tallinnassa vetoaa myös rouheiden hipsterikuppiloiden määrä. Niitä mahtuu kolmetoista tusinaan ja interiööreissä on aivan erilaista särmää kuin Suomenlahden pohjoispuolella. Hipsterivibojen perässä käytiin tietenkin Kalamajassa ja pyhiinvaelluksella F-Hoonessa, mutta sympaattisia kahviloita ja baareja löytynee muualtakin. Harmitti palata takaisin Suomeen ja jättää ne testaamatta.


Kahden päivän reissu tuntui paljon pidemmältä, ja Tampereen kiireet unohtuivat tehokkaasti. Tallinna on samaan aikaan suomalaiselle hämmentävän tuttu ja kuitenkin kovin keskieurooppalainen. Yhdistelmässä on jotain kovin virkistävää.

Aivan vaaraton matka ei ollut, sillä reissukuume paheni taas vaihteeksi. Mieleen palasivat lämpimät muistot elämäni ensimmäiseltä ja tähän asti ainoalta reppureissulta Puolessa ja Prahassa, ja ajatus Keski-Eurooppaan kiemurtelemisesta Baltian maiden kautta jäi kytemään. Pari partner in crime -kandidaattia onkin jo ilmoittautunut, joten täytynee jäädä seuraamaan, miten kesän aika- ja rahatilanne tässä kehittyvätkään…

Mitä lempipaikkoja teille muille on Tallinnaan kertynyt? Entä onko kokemusta muualla Virossa reissaamisesta?