Top Social

Image Slider

Sinne meni

lauantai 31. joulukuuta 2016

Männä vuosi on näemmä julistettu sosiaalisessa mediassa yhteistuumin kamalaksi vuodeksi, toivottavasti 2017 on parempi. No jaa, sanon minä. Henkilökohtaisella tasolla 2016 ei ollut lainkaan hullumpi, ja mitä taas maailman tilaan tulee, en oikein jaksa uskoa viime vuosien wtf-meiningin luiskahtavan yhtäkkiä sen paremmille urille. Kiitos kuitenkin niille, joissa toivo vielä elää.

Pakitetaanpa kuitenkin näiltä raiteilta takaisin uuden vuoden aattoon sopiviin kevyempiin puheenaiheisiin. Allekirjoittaneella on nokka kohti Helsinkiä, lemppariskumppa laukussa ja illan ohjelmassa aikuismaista hengailua – ihanaa olla jo yli sen ikävaiheen, jolloin uuteen vuoteen kuului bilepakko. Seuran kruunaa lukioaikojen vieraileva tähti Ranskasta, ja pakkolisään Toton African isäntäväen soittolistalle (jäin ennen joulua koukkuun kasarimusiikkiin). Jo on kumma, jos ei vuosi näillä eväillä vaihdu. 

Semmää haluaisin vielä sanoa, että kiitos teille, armaat lukijat, näistäkin 12 kuukaudesta! Oikein hyviä uuden vuoden karkeloita, koti-iltoja tai muita vaihtoehtoisia vuodenvaihtotapoja ja ennen kaikkea:

IHASTUTTAVAA VUOTTA 2017! 

Kerro se kuvin

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Sitä helposti luulisi, ettei valokuvaaminen nyt niin vaikeaa ole – sen kun tähtää ja räpsäisee. Kyllä viidenkymmenen otoksen joukkoon yleensä eksyy pakostakin pari mukiinmenevää. Tiettyyn pisteeseen asti homma toimii, mutta mitä enemmän räpsii, sitä amatöörimmäksi itsensä ikävä kyllä tajuaa.

Istuin loppusyksystä kuvajournalismin luennoilla. Torstai-iltaisin nuhjuisessa luentosalissa minulle avautui uusi maailma, jonka olemassaoloa en ollut aiemmin edes ajatellut. Katuvalokuvauksen kehitystä ja Life-lehden kuvaesseitä pohtiessa valkeni, että valokuvilla voi tehdä muutakin kuin kuvittaa: niillä voi kertoa  faktaa ja fiktiota, antaa äänen tai viedä sen, kertoa kuvaajan silmin eikä sanoin. 

Harmi vaan että tarinointi vaatinee astetta suurempaa näkemystä kuin perinteinen "tuurilla ne laivatkin seilaa" -metodi.



Sittemmin olen pohtinut, millaisia tarinoita allekirjoittaneen kuvat kertovat. Joskus kai pysäytettyjä hetkiä, toisinaan taas epäolennaisia sivuseikkoja. Juonellisia punaisia lankoja tai toimintapätkiä sen sijaan näkyy harvemmin. Blogissa yksityiskohdat ja staattisuus tietenkin korostuvat, eikä läheisten pärstiä raaski tapetoida tänne muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta kyllä meikältä uupuu vielä tietty näkemys muussakin kuvaamisessa. Olen kiinnittänyt lähinnä huomiota siihen, että kuvista saisi jonkun näköisiä, mutta ai niillä pitäisi vielä jokin sanomakin olla?

Sanottavan lisäksi vaikeaa on kuvakulmien löytäminen. Ylläolevasta Sulo-koirasta ehdin räpsiä ties kuinka monta kuvaa, ennen kuin mieleen tuli kyykätä koiran tasolle. Tilannekuvauksessa ihmisten selkien taltioiminen harvoin selventää itse tilanteesta mitään, dynamiikasta puhumattakaan. Olen niin tottunut katsomaan maailmaa omasta vinkkelistäni puolentoista metrin korkeudelta, että siitä poikkeavien katsantotapojen löytäminen on varsin työlästä puuhaa.


Toisaalta näissä haasteissahan valokuvaamisen juju nimenomaan piilee. Miten ensinnäkin välittää muille se, minkä itse näkee, ja toisekseen mitä uusia tapoja katsoa maailmaa valokuvaaminen opettaakaan. Eipähän käy tylsäksi tämä räpsiminen!

Sitä paitsi on tässä vuosien varrella kehitystäkin tapahtunut, ja tunnustan olevani varsin usein kuviini aivan tyytyväinen. Nämäkin joulukuisesta iltapäiväistä Pohjanmaalla kertovat kuvat välittävät toivon mukaan jotain viboja, ja jos ei muuta niin oli niitä ainakin kiva ottaa.

Joulun lahjagate

tiistai 27. joulukuuta 2016
Jouluntoivotukset taitavat olla auttamattoman myöhässä, mutta onneksi voi sentään toivottaa leppoisia välipäiviä. Älkööt rääppiäisruoka, vihreät kuulat tahi lahjakirjat kesken loppuko! Vaihtoehtoisesti isot tsempit kaikille ahkerille työmyyrille.

Meikäläisen aatto meni perinteiseen tapaan neljän sukupolven ja kahden nelijalkaisen voimin. Kynttilät vietiin haudalle, tontut sattuivat tuomaan lahjat juuri sillä hetkellä, kun kuopuksen piti hakea jotain yläkerrasta (voi että!), ja useamman päivän ähky sai alkunsa. Ei mitään erikoista, ja silti kaikki oli just niin kuin piti. 


Ennen joulua tuli käytyä useampaankin otteeseen keskustelu lahjojen tarpeellisuudesta. Monet tuntuivat olevan Eeva Kolun kanssa samoilla linjoilla siitä, kuinka helpottavaa on ostamatta jättäminen. Mieluummin satsaa sitten syntymäpäivälahjoihin tai spontaanimpaan hemmotteluun. Ymmärrän toki yskän, mutta en silti allekirjoita. Minusta joululahjojen pohdinta on erinomaista virittäytymistä joulutunnelmaan, ja onhan se nyt yksi koko juhlan parhaista hetkistä, kun (tai siis jos) huolella pohdittu valinta osuu ja uppoaa. Lisäksi joululahjat voi ostaa kaikki kerralla, toisin kuin synttärilahjat, jotka kuitenkin unohtuvat pitkin vuotta.

Toivon mukaan tänäkin vuonna edes osa lahjapaketeista miellytti lahjansaajia. Jos ei, niin aina voi vedota siihen, että ajatus on tärkein, yhdessäolo se joulun ydin on ja mitä näitä kliseitä nyt on. Sitä paitsi jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin mäti-smetana-saaristolaisleipiinhän koko joulu lopulta kulminoituu. 


Miten menee?

tiistai 13. joulukuuta 2016

Läuft bei mir. Zwar rückwärts und bergab aber läuft. 

Palloilin vuosi sitten Darmstadtin design-messuilla, joilla silmiin osui elämänfilosofiaani erinomaisesti istuva pieni printtijuliste. En yleensä ole tekstitaulujen suurin ystävä, koska ne ovat luvattoman usein tylsiä ja kliseisiä, mutta tämä! Saksankielisessä elämänviisaudessa todetaan kuulumistenvaihdon hengessä, että tässähän tämä menee – tosin takaperin ja alamäkeen, mutta menee. Kuinka ihanaa realistisen pessimististä optimismia.

Printtihän oli tietysti ostettava. Se matkusti pahvikuoreen rakkaudella säilöttynä mukanani Wieniin, josta se kotiutui Etelä-Suomen kautta Tampereelle ja sieltä kesänviettoon Nurmijärvelle, yhä vain varjeltuna paketissaan. Sieltä se palasi lopulta Manseen uuteen kotiin, ja vajaan vuoden kuluttua teidemme kohtaamisesta se pääsi VIHDOIN kehyksiin. Kukapa olisi arvannut, että se pääsisi näin nopeasti esille…

Odotus joka tapauksessa palkittiin, koska myhäilen edelleen aina taulun nähdessäni. Paikkansa se löysi huoneestani hyllyltä, ja seuralaisiksi olen suunnitellut pientä viidakollista huonekasveja. Operaatio on vielä kesken, mutta alku alkaa näyttää näin neljän kuukauden jälkeen ihan lupaavalta. Kunhan nuo nykyiset rehut eivät vaan kuolla kupsahtaisi ennen aikojaan. 

Kuinka monta kertaa itsenäisyyspäivän voi unohtaa?

tiistai 6. joulukuuta 2016
Hyvää itsenäisyyspäivää! Suomi-vanhuskin täyttää 99 vuotta, aikamoista.

Kuudes joulukuuta on ulkomailla mahtava päivä. Kun kukaan ympärillä ei juhli, on pakko hakeutua suomalaisseuraan, väsätä piparit ja joulutortut itse ja tapella läppärin kanssa Linnan juhlat näkyviin. Yhtäkkiä koko päivä pyöriikin Suomi-hypetyksen ympärillä.

Täällä Tampereella taas… Viimeisen kahden viikon aikana olen ajatellut täksi päiväksi mm. punttisalia (kiinni), pänttäystä kirjastolla (kiinni), fysioterapeutin varaamista (kiinni) ja harjoittelupaikan perään soittamista (kiinni). Kuuluuko huolestua, kun itsenäisyyspäivä pitää kirjoittaa kalenteriin ylös, että sen muistaisi? Iltaohjelmakin meinasi mennä puihin lupauduttuani illaksi töihin. Onneksi en kuitenkaan koko Linnan juhlien lähetystä missaa, joten päivän saanee vielä pääpiirteissään pelastettua.

Vaikka ei tänä vuonna aivan putkeen meinannut tämä juhlapäivä menekään, olen muuten tsempannut joulukuun tunnelmoinnin kanssa. Whamin Last Christmas on soinut sekä Spotifyssa että päässä useampaan otteeseen, ja ekat joulutortutkin on jo syöty (pellillinen kertaheitolla). Päätin vielä, että tänä vuonna on aika siirtyä uudelle tasolle: pommitan sukulaisia joulukorteilla ensimmäistä kertaa sitten kotoa muuton! Mikäs tässä itsenäisyyspäivän alkua viettäessä kortteja raapustamalla glögimukillisen ja joululaulujen kera. 

Olisi hauska kuulla, millaisia itsenäisyyspäivä- ja joulunalustraditioita teille on vuosien varrella kertynyt. Menettekö aina samalla kaavalla vai sovellatteko motivaation mukaan?

Mitä jos?

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Yliopistokuplassa erityisen mukavaa on kansainvälisyys. Siinä missä jossain muissa piireissä ulkomailla ravaamista saatetaan pitää vähän kyseenalaisenakin touhuna ("Asettuisit nyt sinäkin joskus aloillesi"), on tuttavapiirissäni aivan normaalia lähteä spontaanisti Chileen vaihtoon tai viettää pari kuukautta Euroopassa ties missä vaihtoharjoittelussa. Ai taas sä oot menossa, niin mäkin! 

Muutama hyvä ystävä onkin taas järjestänyt itsensä Eurooppaan kevääksi. Olen kovin täpinöissäni heidän puolestaan, mutta samalla huomaan asetelmassa miinuksia. Sitä mukaa, kun kaverit puhuvat kämpän järjestymisestä ja lentolippujen ostamisesta, hiipii mieleeni kysymys, miksen minä ole lähdössä minnekään. Jo neljä kuukautta Suomessa eikä seuraavaa ulkomaille muuttoa näkyvissä, mitä tämä tämmöinen on?


Totutun ulkomaille hinkumisen lisäksi vuodenaika on nostanut pintaan taas Wien-ikävän. Tiedän kyllä kaipaavani kaupungin lisäksi myös mielentilaa ja kokemuksia, joita Itävallan-harjoittelun aikana kertyi ja joita ei enää saa takaisin. Nyt Wien onkin jo eri kaupunki kuin se, jossa tuli puoli vuotta asuttua. Hassua kyllä, olen silti löytänyt itseni epäluonteenomaisesti jossittelemasta. Harkitsin viime syksynä vakavasti Wieniin jäämistä harjoittelun päätyttyä. Luultavasti olisin saanut opinnot sun muut jotenkin järjestymään, mutta lopulta minusta ei kuitenkaan ollut antautumaan elämän vietäväksi, vaan päätin tulla kiltisti takaisin Suomeen hoitamaan hommat kotiin. Ei sillä että varsinaisesti katuisin ratkaisua, mutta silti olen viime aikoina miettinyt kovasti, mitä jos. 

Ei sillä että elämä Tampereella maistuisi puulta. Etenkin kulunut syksy on ollut tosi inspiroiva, ja paljon ihania asioita olisi jäänyt kokematta, jos en täällä olisi. Hinku ulkosuomalaiseksi polttelee kuitenkin välillä kovasti, ja Wienissä tunsin olevani kotona. Tulee tässä varmasti muitakin tsäänssejä karistaa Suomen pölyt jaloista, mutta silti. Mitä jos olisinkin ottanut riskin ja uskonut, että kyllä kaikki järjestyy?


Mihin minun lumet hävis?

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Marraskuu. Ensilumen tullessa ehdin jo uskoa parempaan, antaa tälle pahamaineiselle kuukaudelle mahdollisuuden. Ehkä Suomen talvi ei ansaitsekaan sitä antipatiaa, jonka olen sitä kohtaan viime vuosina kehittänyt. Lumi narskui ihanasti kenkien alla, ja hinku oli kova päästä raikkaaseen pakkasilmaan reippailemaan. Joulufiiliskin nousi saman tien kattoon.

No sitten kävi perinteisesti ja se lumi suli. Vaan toisaalta, onkos sitä ennenkään ollut valkoista marraskuuta, olen yrittänyt lohduttautua ja toivoa, että kyllä ne sieltä vielä palaavat. Ja mitä tekee marraskuu? Heittää peliin 8 astetta, jatkuvan sumutihkun ja pilkkopimeyden iltapäiväneljästä aamukahdeksaan. Auringosta ei tietoakaan. Kiitos tästä märästä ja pimeästä rätistä vasten kasvoja.

Niin tosiaan, Suomen talvihan on oikeasti ihana, kun on lunta ja pakkasta. Ongelma olikin siinä, ettei viime vuosina ole liiemmin näkynyt talvea kahta viikkoa kauemmin – ja sen ainoan kerran, kun täällä ollaan päästy paukkupakkasiin, olen ollut ilmastopakolaisena Wienissä. Putkeen on siis mennyt. Kirvestä ei toki kannata vielä tähän vuodenaikaan heittää kaivoon, mutta kyllä tässä alkaa ymmärtää talven perässä Rovaniemelle muuttanutta ystävää sekä omaa haikailuaan Keski-Eurooppaan. Siellä talven puute on sentään oletusarvo eikä jokavuotinen pettymys.


Rentoutumista maailmantuskan parissa

sunnuntai 20. marraskuuta 2016
Nuorempana olin varsinainen lukutoukka. Sittemmin lukemattomat kirjatentit ovat näivettäneet lukuinnon pääosin minimaaliseksi, mutta vielä joskus tulee mieliteko tarttua kirjaan vielä vapaa-ajallakin, olkoonkin että opukset jäävät usein puolitiehen. Varsinkin romaanit. Mikä siinä on, että kertomakirjallisuudesta jaksaa lukea ne hömppäromanttiset chick lit –pokkarit, mutta kaikki vähänkään syvällisempi jää haaveeksi vain? Tyydyn vain ihailemaan vierestä ystävää, jolla on tälläkin hetkellä menossa Haruki Murakami -vaihe. Ei mulla vaan.

On siis jokseenkin epäloogista, että pänttäämisellä kyllästetyt aivoni kyllä jaksavat tietokirjallisuutta. Toisaalta olen usein pähkinöinä myös tenttikirjoistani, mutta niitä lukiessa on henkinen pakko tehdä muistiinpanoja ja miettiä, ymmärsinköhän tämän nyt just oikein. Mikäpä siis olisikaan rentouttavampaa kuin lukea samantapaisia juttuja omaksi ilokseen ilman takaraivossa väijyvää kertauskuulustelua?

Niinpä nytkin meikäläisellä on niinkin kevyttä iltalukemista kuin Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu. En ole ihan varma, miten perustelisin tämän kirjan rentouttavuuden, sillä lukukokemuksen välitön seuraus on valtava maailmantuska. Seuraavaksi ajattelin siirtyä lukemaan niinkin pirteästä aiheesta kuin Ilmastonmuutos ja yhteiskunta. Tai ehkäpä joku talouskirja?

Parasta näissä yhteiskuntaopuksissa on, kun tieto alkaa limittyä siihen, mitä koulunpenkillä oppii. Mitä enemmän näistä lukee, sitä monipuolisemmin alkaa maailmakin hahmottua. Lisäksi on ihan kiva huomata, että sivuaineetkin on ilmeisesti valittu ihan osuvasti, kun samoihin teemoihin tekee mieli palata vapaa-ajalla, vaikka sitten maailmantuskan hinnalla. 

Akuuttia kotoilua

tiistai 15. marraskuuta 2016

Ylellä oli juuri juttua hyggestä, tuosta Tanskan uusimmasta vientibrändistä. Osuvampaan ajakohtaan artikkeli ei olisikaan voinut sattua, sillä juuri nyt Mansessa vallitsee maailmanluokan kooma. 

Pelkkää marraskuuta ei käy syyttäminen, sillä väsymys on aivan itse aiheutettua. Viikonlopulle sattui perätysten omat tuparit ja seuran pikkujoulut. Kummatkin tapahtumat ovat loistavinta timanttia, mitä kuvitella saattaa, ja jättivät jälkeensä autuaan onnellisuuden eikä suinkaan krapulaa (uskomatonta mutta totta). Ei tässä kuitenkaan enää öitä valvota ihan samaan tahtiin kuin viisi vuotta sitten, ja kahden päivän rilluttelusta podetaan nyt kolmatta päivää uskomatonta väsymystä. Tänään meinasin nukahtaa tenttikirjojen ääreen 9 tunnin yöunista ja kolmesta kahvisaavillisesta huolimatta. 

Mutta onneksi on se hygge – tai siis kotoilu, koska ollaanhan sitä osattu olla villasukat jalassa kynttilänvalossa ennen skandinaavista trendipelleilyäkin. Siksipä minäkin lähdin koulusta suosiolla aikaisemmin kuin piti ihan vain maksimoidakseni päikkäreihin ja kollareissa velttoiluun käytettävän ajan. Suunnitelmissa on myös vierottautua pahasta tavasta lukea koulukirjoja iltamyöhällä, se kun on melko turhaa oppimisen kannalta, ja päivästä palautuminenkin menee harakoille. Kunnianhimoisena tavoitteena on siis rentouttavampaa iltalukemista ja älyllisiä nukkumaanmenoaikoja, tiiviistä sohvan kuluttamisesta puhumattakaan.. Ehkä näillä eväillä selviän viime viikonlopusta jo parin viikon sisällä.

Viikonloppu Rovaniemellä eli mitä uutta opin Suomesta

tiistai 8. marraskuuta 2016

Pitkä ja pimeä viikonloppu Rovaniemellä on taputeltu ja etelän lämpöön palattu. Elämäni ensimmäinen Lapin-reissu osoittautui varsin ikimuistoiseksi kokemukseksi, vaikka porot ja joulupukki jäivätkin näkemättä ja illat kuluivat yhtä lukuun ottamatta villasukissa kämpillä. 

Suomea harvemmin kuulee kuvattavan erityisen monipuoliseksi tai yllätykselliseksi maaksi. Varsinkin täällä etelän kosmopoliitissa vihervassariyliopistokuplassa on helppoa unohtaa, ettei maailman rajat tule Jyväskylän kohdilla vastaan. Kannattaisi selkeästi hengailla Lapissa useamminkin, sillä moista kulttuurishokkia en ole kokenut pitkään aikaan edes Saksassa, Suomesta puhumattakaan.


Olin odottanut suurella mielenkiinnolla, minkälaisia tunnelmia Rovaniemellä on haisteltavana. Varsinaista kulttuurien yhteentörmäystä olikin tarjolla heti ensimmäisenä päivänä. Lörpöteltiin yliopistolla muutaman junantuoman opiskelijan kanssa niitä näitä ja lappilaisiin tutustuminen oli juuri ollut puheena, kun yllättäen lähistöllä seissyt nuorimies tuli lausumaan pitkän ja voimallisen mielipiteensä meistä "etelän kolonialisteista, vittu". Poloiselta oli tainnut mennä keskusteluamme kuunnellessa integroitumiset ja integroimiset sekaisin.

Vuodatus jäi painamaan mieltä pidemmäksi aikaa, vaikka se menikin väärinkäsityksen piikkiin. En tiedä Lapin kipukohdista juuri mitään, mitä nyt joskus saamelaisten oikeuskysymyksistä on ollut puhe. Taiteiltiin sitten koko loppureissu kieli keskellä suuta, ettei vaan möläytettäisi mitään grande catastrophea. Vaivailloistahan se oli, kun ei tiedetty, mistä aiheista saa luvan kanssa puhua ja mistä ei. 

Hermostuneelle herrasmiehelle kuitenkin propsit siitä, että pamautti etelä-pohjoinen-vastakkainasettelun lähtemättömästi tietoisuuteemme. Niin tosiaan, suomalaisuus ei typistykään kehä kolmosen sisälle.



Äksyn miekkosen lisäksi viikonloppuna sattui onneksi muitakin kohtaamisia, ja kaupungista jäi lähtökohtaisesti välitön ja sympaattinen fiilis. Oman tunnelmansa toi viikonlopun Kelekkamessut, jotka näkyivät turistin silmään etenkin melkoisena sukupuolijakaumana Rovaniemen yössä (kyllä, kävimme todistettavasti yhtenä iltana ulkona!). Mieleen jäi myös symppis murre, jota yritettiin parhaamme mukaan omaksua. Toiset onnistuivat paremmalla menestyksellä kuin toiset – itsehän tavoitin pikemminkin kotoisan Pohjois-Karjalan nuotin. Yksi reissun kohokohdista oli tietenkin myös käynti Antti Tuiskun Siwassa! Iih!

Pohjolan maisemista hurmaannuin täysin. Marraskuun kuura korosti seutujen rosoa niin kauniisti, että sormet oikein syyhysivät kameran kanssa jorpakkoon. Talvi oli kuitenkin yllättänyt matkailijat, joten päädyimme jättämään pakkastasteiden turruttamina luontoreippailut seuraavaan kertaan. Kova hinku jäi kuitenkin palata vielä retkeilykenkien kera, ja jostain kummasta Lappi sai kaivettua meikästä myös kaipuun lumilautailemaan. (Viime kerrastahan on rapiat 8 vuotta, joten luulisi, että se hinku olisi jo tyystin surkastunut.) Näemmä noissa maisemissa tällainen paatunut sisäliikkujakin haikailee  eräjormaksi.

Ajatus uudesta Rovaniemen-matkasta jäi kyllä polttelemaan, sen verran jäivät niin luonto kuin kulttuurierotkin kutkuttamaan mieltä. On perin juurin merkillistä, että noin sympaattisessa suomalaisessa kaupungissa voi tuntea itsensä niin ulkopuoliseksi.  


Jälleennäkemisiä

torstai 3. marraskuuta 2016

Junasta päivää! Täällä sitä istutaan muina naisina matkalla – rumpujen pärinää – Rovaniemelle! Meikän neitsytmatka Lappiin! Halleluja! Ei sillä että mitenkään pähkinöinä olisin, kunhan vain mainitsin. 

Tämä viikonloppureissu on siinäkin mielessä merkittävä, että aika tasan kaksi vuotta ja yksitoista kuukautta sitten minä ja nykyhetken junaseurani reissasimme Regensburgiin samaisen ystävän luo, joka sittemmin karkasi Lappiin. Se oli vaihtovuoden ensimmäinen jälleennäkeminen Tampere-kamujen kanssa ja yksi elämäni parhaimmista viikonlopuista. Leivottiin 5 tuntia pullaa ja karjalanpiirakoita, puhuttiin inklusiivisen parhaita juttuja ja vietettiin koleaa koomapäivää harhailemalla pitkin Regensburgin katuja. Siinä seurassa oli ihan normia kyykkiä keskellä puistoa raapimassa ensilumesta säälittäviä lumipalloja ja nauraa koko viikonloppu kyyneleet silmissä. (Laadukasta on jäljelle jäänyt kuvamateriaalikin, eikö vain?)

Odotukset ovat luonnollisesti tämän porukan kokoontumisajoissa korkealla. Korkealentoa on ollut myös junamatka tähän mennessä, joskin vähän eri mittakaavassa. Seurastamme löytyy muun muassa yksi kandi, pari videoluentoa, ompelusetti, juuressipsejä ja bestsellerit nimeltään Einführung in die Interkulturelle Wirtschaftskommunikation sekä Aatteesta instituutioksi – Euroopan unionin historia ja rakenteet. Ei huonot eväät ollenkaan, näillä ollaan menty jo kuusi tuntia. Ihan kiva kuitenkin olla tunnin päästä perillä. 


Ensikertalaisena ruoka- ja viinimessuilla

tiistai 1. marraskuuta 2016

Lokakuu lipsahti blogista päätellen melko viinipainotteiseksi. Heti viini-iltasukseen perään vietin nimittäin toisen perjantain niin ikään vinkkuja hekumoiden, tällä kertaa Viini- ja ruokamessuilla. Kerta oli ensimmäinen muttei takuulla viimeinen.

Esittelijöitä messuilla oli aivan riittämiin (kuten myös yleisöä), mutta otimme tilanteen suvereenisti haltuun. Yksinkertaisuudessaan toimiva taktiikkamme oli haahuilla hallia pitkin ja poikin ja napsia kaikki ilmaiset makupalat, jotka tielle osuivat. Ja niitähän riitti, jopa kyltymättömien opiskelijoiden tarpeisiin. 

Maistiaisten perusteella tehtyjä huomioita: brittejä ei ole luotu juustontekijöiksi, sveitsiläiset ja italiaanot sen sijaan on. Kivelliset kunnon oliivit maistuvat tajunnanräjäyttäviltä Lidlin säilykeyksilöihin verrattuna. Epäilyttävän kuuloinen crème bruléen makuinen Skyr oli reissun positiivisin yllättäjä.


Pääosassahan meidän messukirjoissa oli tietenkin se viini. Oli mahtavaa päästä maistelemaan siemauksia useista eri laatuvinkuista ja parhaassa tapauksessa vielä jutustelemaan asiantuntijoiden kanssa siinä samalla. Plussaa tuli erityisesti pienistä annoksista. Neljä viinilipuketta riittivät kahdelle loistavasti, ja yhteensä testailtiin vajaata kymmentä yksilöä. Luxembourgilainen vanha ystävämme Bernard Massard valloitti roséllaan, ja italialainen Ripassa vei meikäläisen sydämen. 

Samaan aikaan Messukeskuksessa oli menossa kirjamessutkin, joilla piipahdimme lopuksi. Tarjolla olisi varmasti ollut hyviä luentoja, mutta kisaväsy alkoi jo painaa, joten visiitti jäi pikapyrähdykseksi. Tarjouskirjoja tuli kuitenkin hypisteltyä kaihoisasti. Jos olisi ollut fiksu, olisi miettinyt joululahjakirjat jo etukäteen ja ostanut ne saman tien pois. Koska näin ennakoiva ajattelu tuottaa meikäläiselle haasteita, kotiutin messuilta kevyttä iltalukemista vain itselleni. (Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu – rentouttava tapa kehittää maailmantuska juuri ennen nukkumaanmenoa!)

Klassista meemiä lainaten, en yleensä käy messuilla, mutta kun käyn, mietin kovasti miksi en. Huippupäivä ja ehdottomasti rahan arvoinen käynti. Ensi kerralla uudestaan!

Perjantaipullo eli viininmaistelua opiskelijatyyliin

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Olen saattanut ehkä joskus mainitakin rakkaudestani viiniin. Siinä vain on sitä jotain, väriin katsomatta. Vinkkua on tullut sen verran monta vuotta hartaudella lipitettyä, että jotain maita ja rypäleitäkin on jäänyt päähän – ei taida kukaan yllättyä, jos tunnustan että lempparini tulevat varsin usein Keski-Euroopan puolelta…

Olen kuitenkin jo vuosia miettinyt, että olisihan noista kiva ymmärtää vähän enemmänkin. Haaveilin Tampereelle muuttaessa jonkin sortin viinikerhosta, mutta aika pian selvisi, että yliopiston muinaisesta viiniseurasta on aika jättänyt, ja epäilen aikuisviiniseurojen sisältävän liikaa pönötystä ja lasiin sylkemistä ja liian vähän kyykkyhyllybudjettia. Siihen jäi meikän viinisnobbailut.

Vaan nyt on homma nytkähtänyt liikkeelle! Sain nimittäin vihdoin myytyä parille kaverille Perjantaipullo-konseptin, ja sitä päästiin testaamaan viime viikolla. Loistavasta Viisastu viinistä –opuksesta* omittu idea on ostaa kerran kuussa pari erilaista pulloa saman rypäleen edustajaa ja vertailla menemään. Mitä enemmän kavereita, sitä enemmän eri makuja!


Olin ottanut kontolleni vinkkuvalinnan ja googlasin tietysti pari päivää etukäteen, mitä rypälettä ja edustuspulloa saisi olla (luonnollisestikin siis juuri sen ajan, joka olisi pitänyt käyttää tenttiin lukemiseen). Valinta osui tällä kertaa pinot noiriin ja mallipulloina oli saksalainen Münzberg Spätburgunder Trocken ja chileläinen Llai Llai Pinot Noir 2015.

Viinit maistuivat ja oli hauska tutustua paremmalla ajatuksella vähän kevyempäänkin punkkuun (terveisiä malbec-linjalta). Voittajaksi valikoitui tällä kertaa kuitenkin täyteläisempi Chile, vaikka ei se spätburgunderkaan hassumpaa ollut. Tapas-tarjoilut eivät kylläkään tehneet moiselle possuviinille kunniaa, kun taas Chile olisi kelvannut ihan seurustelujuomanakin.

Suurempia analyyseja ei vielä näillä vertailulla irti revitty. Keskittyminen lipsahti nimittäin orastavasta viinisnobbailusta vähän turhan nopeasti juoruihin ja ruokaan. Mietin jo seuraavalle kerralla arvostelulomakkeen kyhäämistä, mutta en tiedä, karkottaisiko moinen nörttiys kaveripolot harrastuksen parista – ehkä toivoa tosin vielä on, sillä he bongasivat suvereenisti muun muassa puolukkaa jälkimausta. Ei vaan meikän makuaistilla.

Konseptin lanseeraus oli joka tapauksessa riemuvoitto ja odottaa jo jatkoa. Marraskuun viinivalintakin on itsestäänselvyys, joten tässä on hyvää aikaa hioa seuraavan maistelun detaljit kuntoon.

*Voin muuten vain suositella tuota Juha Virkin Viisastu viinistä -kirjaa kaikille, joita kiinnostaa viini muttei lasiin sylkeminen. Sääli vain, että siitä on painos loppunut, mutta jos se ikinä sattuu kohdalle, kannattaa tarttua pikimmiten tilaisuuteen.

Tampereen saloihin tutustumassa: Westside-kierros

maanantai 17. lokakuuta 2016

Tamperelaiset ovat leppoisaa kansaa, mutta kahdessa asiassa täällä täytyy tunnustaa väriä. Kaikista merkittävin kysymys on tietenkin, kannatatko Ilvestä vai Tapparaa. Lähes yhtä tärkeää on, oletko east- vai westside-tyyppejä. 

Kohtalon johdattamana minä aloitin Manse-taipaleeni idän puolelta ja siellä olen tehokkaasti tähän syksyyn saakka pysynyt – erityismaininnan ansaitsevat idän ytimessä Hervannassa vietetyt vuodet. Länsituntemukseni on jäänyt Hämeenpuistoon ja painisalilla ravaamiseen. 

Teema tuli ensimmäistä kertaa joskus kolme vuotta sitten puheeksi paikallisystävän kanssa, joka tuumasi että asialle on tehtävä jotain. Silloin jo kehiteltiin Westside-kierroksen konsepti. Idea oli loistava, mutta ketään ei yllättäne, että toteutus jäi uupumaan. Mutta nyt vihdoin, lokakuussa armon vuonna 2016, tartuimme tuumasta toimeen! Oli jo aikakin, sillä olo on ollut vähän orpo harhauduttuani länsipuolelle asumaan.


Myönnän, vähän liioittelin. Hämeenpuiston ja Onkiniemen lisäksi olen sentään tutustunut Pyynikkiin  treenimatkan ja Pyynikin näkötornin munkkikahvien muodossa. Kierros alkoi siis kunnianhimoisesti suoraan Pispalasta – milläs muullakaan kuin ruoalla. Café Pispalan brunssia oli kovasti kuultu hehkutettavan, joten suuntasimme sinne. Kannatti! Varsin kohtuuhintainen breku jumalaisine pannukakkuineen sekä ihastuttavasti sisustettu valoisa puutalokahvila veivät kielen ja sydämen. 

Ruokaövereiden jälkeistä ähkyä oli hyvä lähteä sulattelemaan Pispalan ja Tahmelan puutaloidyllissä haahuilemalla. Vanhat ja värikkäät talot harjunrinteessä sekä kahdelle järvelle aukeavat näkymät olivat sen verran kivoja katseltavia, että kysyin itseltäni muutamaankin otteeseen, miten ihmeessä olen onnistunut ne tähän saakka välttämään. Seutu on täydellistä sunnuntaikävelymiljöötä. Pispalan portaat ovat myös käsite urheilullisten ihmisten treenikalenterissa, mutta itse taidan jättää ne kunnianhimoisemmille liikkujille.


Länsi-Tampere ei toki rajoitu Pispalanharjuun. Rosoisempaa lähiötunnelmaa haimme Epilän ja Kalkun kaduilta. Kuvamateriaali jäi näistä kohteista uupumaan, pääasiassa siitä syystä ettei 70-luvun lähiörakentaminen sitten kuitenkaan inspiroinut kuvaajaa. Jäi kuitenkin tunne, että nyt päästiin astetta lähemmäs sitä myyttistä perinteisen tamperelaisuuden ydintä, josta tällainen yliopistokuplassa elävä nuori uudisasukas voi vain haaveilla. Karjalalippikset ja lihapiirakat olivat vahvasti mielessä, rullaavista ärristä puhumattakaan.

Perinteisten Manse-vibojen lisäksi löytyi maisemia. Tohlopinjärven pumpulipilvet ja Mustavuorelta levittäytyvät ruska- ja järvitäplät muistuttivat siitä, että kyllä täällä kotimaassakin kelpaa. Tunnustan kuitenkin, ajatus Mustavuori-tönöstä vakavasti otettavana laskettelukeskuksena sai aikaan spontaanin nauruntyrskähdyksen. Vaan siihen on kai tyydyttävä mitä saatavilla on.

Westside-kierros oli nappiosuma, joka toivottavasti poikii hamassa tulevaisuudessa lisää kotiseutumatkailua. Voitte nimittäin varmaan arvata Pirkanmaan-tuntemukseni tason, kun kerta Länsi-Tampereeseen tutustuminen koitti jopa viiden vuoden sisään virallisesta tamperelaistumisestani. Pispalan ja Tahmelan maisemiin taidan vielä palatakin.

Erityiskiitos vielä loistavalla paikallisoppaalle!


Siivoan viikonloppuni onnelliseksi

lauantai 8. lokakuuta 2016

Kuten noin jokainen ihmiskunnan jäsen, minäkin rakastan viikonloppuja. Erityisesti näitä tyhjän kalenterin päiviä, jolloin on kerrankin aikaa ja intoa tehdä kaikkea järkevää. 

Ihminen osaa näemmä olla hämmentävän tehokas, kun se keskittyy tehtävälistojen sijaan asioiden tekemiseen. Aamujoogasta nukuin tosin pommiin – kyllä, olen sellaiseenkin hullutukseen ryhtynyt – mutta ei se mitään, sainpahan syödä granaattiomenan siemenillä luksustasolle buustatun aamiaiseni kaikessa rauhassa. Sittemmin olen kahteentoista mennessä ehtinyt huvikseni tiskata, pestä pyykkiä, imuroida, pyyhkiä pölyt ja pesiytyä sohvalle ryystämään päivän toista kuppia hifistelykahvia. Ahhh. 

Erityisen tehokkaita, joskaan ei aivan stressittömiä, ovat viikonloput, jolloin olisi oikeasti koulujuttujakin tehtävänä. Viimeksi siivosin keittiön kaapit ja pyöräytin Glorian Ruoan & Viinin basilika-mustikkapiirakan (ehdoton suositus tälle, herkullisempaa tapaa vältellä tieteellisiä artikkeleita ei olekaan), tällä kertaa taas ajattelin lähteä kuntosalille ja sovin taktisesti kahvihetken kaverin kanssa. Ai mitkä tenttikirjat?

Tunnustan, vähän alkaa olla jo hinku elämänvaiheeseen, jolloin vapaa-aika on vapaa-aikaa ilman takaraivossa kummittelevia kouludeadlineja. Sitä odotellessa harhautan itseni onnelliseksi leipomalla, kuntoilemalla ja kämppää puunaamalla. Toimii!

Rentouttavaa viikonloppua teillekin, kuomat!

Samoilla aalloilla surffaten

maanantai 3. lokakuuta 2016

Lokakuun ensimmäinen maanantai on ollut asiaankuuluvan tahmea. Sellainen Nyt-liitteen pöllömaanantai, tiedättehän.

Siinä missä tahmamaanantait tuntuvat yleensä universumin mielivaltaiselta epäreiluudelta, olen tällä kertaa ollut kuitenkin ihan sujut maailmankaikkeuden kanssa. Mennyt viikonloppu oli nimittäin kaksi ja puoli päivää silkkaa onnellisuutta, joten väsy ja opintojen suossa kahlaaminen ovat ihan okei näin vaihteeksi.

Mitään päräyttävää ei sinänsä tapahtunut. Kukaan ei kosinut, en saanut töitä (buu) enkä voittanut edes lotossa. Kavereita sen sijaan näin vaikka kuinka. Korkattiin kahden Tampere-naisen kanssa punkkupullo ja juoruttiin miehistä, Ranskoista ja tutkimussuunnitelmista. Paikallisystävä kierrätti vuosikausia puheeksi jääneellä Westside-kierroksella Länsi-Tampereen puskissa ja puutalolähiöissä. Vedettiin brunssilla aivan pannariöverit ja haaveiltiin tulevaisuuden proggiksista. Vietin Helsingissä neljä tuntia pienen asunnon suurissa tupareissa. Tapasin vanhoja tuttuja viiden vuoden takaa ja tutustuin uusiin.


Koko viikonlopun rinnassa vallitsi täyteen puhalletun ilmapallon kokoinen onnellisuus. Yleensä ystävät vain ovat, ei niitä sen kummemmin ajattele. Joskus puhutaan samoista jutuista, joskus eri asioista ja joskus ei edes kuunnella mitä toinen sanoo. Tällä kertaa surffattiin kavereiden kanssa  sen sijaan samoilla aalloilla alusta loppuun, enkä päässyt yli siitä, kuinka mahtavia tyyppejä ympärilläni onkaan. Kaikki niin erilaisia ja kuitenkin yhtä ihania ja inspiroivia.

Silloin tällöin mielessä käväisee kysymys, mitenköhän ystävyyssuhteiden käy, kun meikä ei ole koskaan kovin pitkään maisemissa. Huomaanko jossain vaiheessa, ettei ympärilläni olekaan enää ihmisiä, jotka ymmärtävät puolesta sanasta, kun niitä sanoja tulee vaihdettua välillä niin vähän? Kulunut viikonloppu osoitti kuitenkin, kuinka höpsöä moisia on ajatella. Oikein hyvin nuo tyypit näyttävät roikkuvan mukana, oli välimatka sitten sitten 200 metriä tai 13 000  kilometriä. Kiitoksia teille siitä!

Kuukauden kulttuuripläjäys: Ron Mueck

torstai 29. syyskuuta 2016

Yksi ihastuttava Hesan nainen ramppaa tätä nykyä säännöllisin väliajoin Tampereella opintojen perässä. Kannatin ratkaisua ehdottomasti: kuinka huippua onkaan nähdä kerran viikossa lounaan merkeissä sen perinteisen parin kuukauden hiljaisuuden sijaan. 

Plussana ulkopaikkakuntalaisen kanssa tulee tehtyä muutakin kuin jumitettua yliopistolla. Tällä viikolla tehtiin kulttuuriekskursio Sara Hildenin taidemuseoon – kaikkien näiden Tampere-vuosien jälkeen se oli ensimmäinen kerta allekirjoittaneellekin. Keskellä Särkänniemiä sijaitsevaan museoon oli kummaa mennä, kun ympäröivä huvipuisto oli aivan tyhjä ja hiljainen. 

Museossa kesästä asti pyörinyt Ron Mueckin näyttely on ollut hämmentävän läsnä sosiaalisessa mediassa, ja ainakin meikän Instagram-feedin perusteella ilmeisesti jokainen Tampereella liikkuva henkilö on käynyt sen katsomassa. Rehellisyyden nimissä koko setti olisi ilman hypeä jäänyt varmaan välistä: Instagramin selfiet valtavan, hyperrealistisen vauvan kanssa eivät puhutelleet minua erityisen paljon, mutta kerrankos sitä kun kaikki muutkin.

Näyttely oli kuitenkin 4 euron opiskelijalipukkeen arvoinen, ja pari ei niin some-kyllästettyä teosta herättivät ajatuksen jos toisenkin ihmiselosta, yksinäisyydestä ja turvasta. Ja onhan nuo veistokset yksityiskohtineen hämmentävän vakuuttavia. Itse museon ankeasta interiööristä en sen sijaan päässyt yli. Vanhassa betonimöntissä olisi vaikka paljon potentiaalia, joka on pilattu harvinaisen hyvin kalsealla laattalattialla ja kelmeällä valaistuksella. 


Jos nyt kuitenkin haluaa käydä itseään sivistämässä, Mueckin näyttely on vielä 16.10. asti Tampereella. 

Cityjuntti kahvilassa

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Käväisin Helsingissä työhaastattelussa. Koska kyseessä oli sentään toinen kierros, katsoin ansainneeni palkintokahvit, kävi miten kävi. 

Kun nyt kuitenkin satuin olemaan muissa maisemissa sluibailemassa, enkä suinkaan Tampereella ahertamassa koulujuttuja (jotka alkavat hitaasti mutta varmasti kasaantua totuttuun tapaan pieneksi Kilimanjaroksi), kysäisin sitten tehokkaana, onkohan kuppilassa wifiä. No ei ollut, kertoivat. Paikka on niin pieni, että mäkkiensä takana jumittavat lattetyöläiset tukkisivat kahvilan saman tien. Lehtiä ja kirjoja sen sijaan löytyy, ja voihan sitä vaikka jutella naapuripöydän väen kanssa, tuumasi työntekijä. 

Olin samaa mieltä. Eikös jossain vaiheessa oltu uutisoitu jostain Karhupuiston kahvilasta, jonka pitäjä kieltäytyi ehdottomasti wlanin tarjoamisesta: kahvila on vapaa-aikaa varten, ei töitä. Miksi kukaan oikeastaan haluaisi pilata hyvää kahvihetkeään töillä, tenttikirjoilla tai muilla pakkopullilla? Hulluja nuo ihmiset.

No, oikeassa elämässähän istuin pöytään, kaivoin koneen repusta ja siirryin tallennettujen pdf-tiedostojen pariin,  wifistä ja ylevistä aatoksista viis. Naapuripöydässä oli käynnissä sympaattinen ulkkarikeskustelu, ja lehtikasakin houkutteli, mutta kyllä ne mediateoriatkin muuttuivat  hyvän cappuccinon äärellä innostavammiksi.

Poikkeus vahvistakoon säännön. Ensi kerralla ajattelin kyllä käydä kahvilla kaverin tai kirjan, en läppärini kanssa.


Tarinan erinomainen kahvi ja rupatteleva työntekijä sijoittuivat huhtikuussa avattuun Mad Possum –kahvilaan. Helsinki on kyllä siitä ihana, että se on näitä loistavia kahvipaikkoja pullollaan ja lisää vaan tulee. 

Mad Possum
Vironkatu 11
00170 Helsinki

Kesä Sveitsissä – mitä jäi käteen?

lauantai 17. syyskuuta 2016

Raportoiminen Sveitsistä jäi sattuneesta syystä aika tyngäksi. Onneksi niihin hetkiin voi kuitenkin palata jälkikäteenkin, nyt kun vielä jotain on muistissa. Mitä jäi käteen kolmesta kesäkuukaudesta tuossa jokseenkin omalaatuisessa maassa?

Alkuhan meillä kahdella oli nihkeähkö. Sveitsi jätti kirjaimellisesti kylmäksi: koko kesäkuu oli silkkaa monsuunia ja 18 astetta. Maa tuntui muutenkin kovin vieraalta ja naurettavan kalliilta. Onneksi ihminen on kuitenkin sopeutuvainen eläin, ja niin minäkin pääsin lopulta sujuiksi sen kanssa, että rahat haihtuivat tililtä itsestään enkä ymmärrä berninsaksaa vieläkään. Kun murehtiminen loppui, kesä alkoi – niin säiden kuin mielentilankin kannalta.


Sveitsi on todella pieni mutta käsittämättömän monipuolinen maa, ja täsmäiskuja pystyi kätevästi harrastamaan viikonloppuisin. Bernistä pääsee parin tunnin säteellä muun muassa Zürichiin, Geneveen, Alpeille ja Saksaan. Pikavilkaisulla tutuiksi tulivat myös Basel, Montreux ja Neuchâtel. 

Geneven-matka jäi elävästi mieleen. Tuppauduin Shuffle Chroniclen Annan passattavaksi ja tuijotin pari päivää monttu auki maisemia. Aivan kuten Lausannessakin, Genevenjärvi vei sydämen (vaikka se ei haissutkaan yhtä kalalta ja mereltä), eikä sijainti Alppien ja Juran välissä paikkaa myöskään rumenna. Allegoriana koko Sveitsin maantieteelliselle absurdiudelle toimi käväisy kaupungin kotivuorella Salèvella – joka nyt sattuu sijaitsemaan Ranskan puolella. Lähes pystysuoraan kohoavalta vuorelta 1400 metristä oli ihan mukiinmenevät näkymät iltahämärän peittämän kaupungin yli. 


Ylipäätään on todettava, että Sveitsi on heittämällä kaunein maa, jossa olen koskaan käynyt. Pannukakkumaisiin maanmuotoihin tottuneena suomalaisena en aiemmin tajunnut sitä hössötystä kaikista vuorista – kunnes näin niitä itse. Kovin hellyttävää on, että lähes joka kaupungilla tuntuu olevan oma kotivuorensa. Bernin Gurten-nyppylästä oli hyvä aloittaa, mutta vajaan puolentoista kilometrin korkuiset Geneven Salève ja Interlakenin Harder Kulm vetivät mittasuhteet aika nopeasti kohdilleen – tosin aika tönöjähän nekin ovat. Vastalöydetyn vuorirakkauteni kruunasi päiväretki Zermattiin. Niistä näkymistä en ole vieläkään päässyt yli.

Kumpuilevista pinnanmuodoista on myös se hyöty, että maisemia oikeasti näkeekin. Alppiniityt, järvet ja metsiköt ovat pitkällä kantamalla oikein idyllisiä. Siihen kun vielä lisätään vanhan arkkitehtuurin kyllästämät, siisteinä pidetyt ja vehreät kaupungit, on kombo jo aika lyömätön. 


Baselissa piipahdin muutamaankin otteeseen viettämässä iltaa, ja tykästyin kaupungin liberaaliin pöhinään. "Ei meillä Bernissä vaan mitään tällaista hipsterimenoa ole", marmatin muutamaankin kertaan – kunnes älysin, että onhan sitä, jos vaan älyää eksyä oikeille kulmille. Jälleen kerran tässä auttavat kyläilevät kaverit, joiden kanssa tulee tutkittua kaupunkia. Viimeisillä viikoilla vierailleen tähden kanssa löydettiin muun muassa vanhalle paloasemalle perustetun kuppilan ja päädyttiin jonkun tuntemattoman avoimet ovet –periaatteen kattoterassijuhliin. Ties mitä kaikkea muutakin Bernistä olisi löytynyt, jos aikaa olisi ollut enemmän.

Kesä ei toki ollut pelkkää viikonloppua ja löytöretkeilyä. Uudessa maassa arkikin on kuitenkin eri tavalla juhlaa kuin Suomen tutuissa ympyröissä. Harjoittelusta pidin tosi paljon, tutustuin uusiin ihmisiin ja asuin maailman parhaan kämppiksen kanssa. Siis summa summarum: kesä 2016 oli kertakaikkisesti mahtava. 

Kiitos ja näkemiin, Sveitsi!