Top Social

Image Slider

Antakaa hetki vielä

perjantai 29. tammikuuta 2016

Viimeinen ilta Wienissä. Perinteilleni uskollisena olen varannut poismuutolle ja pakkaamiselle kuusi tuntia, kunnianhimoisena tavoitteena olisi ehtiä sinä aikana vielä treenisalille jättämään painiukoille hyvästit. Tämän operaation jälkeen on hyvä jatkaa todellisuuden pakoilua viinipullon ja parhaan seuran avulla.

Olen yleensä melko pragmaattinen lähtijä ja siirryn paikasta toiseen mielelläni, kun sen aika koittaa. Näiden kuuden kuukauden jälkeen tuntuu kuitenkin keskeneräiseltä lähteä nyt ja Suomeen palaan varsin nihkeillä fiiliksillä. Onneksi siellä on iskua pehmentämässä arki, perhe ja ystävät. Punkkua ja vitutusta muuttolaatikoiden keskellä –teemaiset illanistujaiset on sovittu jo heti maanantaiksi, ja parin viikon päästä on kyykkä! Kyllä tämä tästä vielä nousukiitoon lähtee. Varaan silti oikeuden ulvoa silmät päästäni huomenna lentokentällä.

Kotikahvilla

sunnuntai 24. tammikuuta 2016


Sisäinen kahvihifistelijäni havahtui tässä hiljattain horroksestaan. Hieman aamu-uninen se on vieläkin, mistä syytän lähinnä harjoittelua ts. toimistolla latkittuja kahviämpärillisiä. Sen kyllästämisen jälkeen harvemmin tekee mieli iltakahvia, voin kertoa.

Joka tapauksessa kesällä kahvinkeittimeksi hankittu Aeropress on päässyt pikkuhiljaa taas tositoimiin, ja kävinpä tässä eräänä päivänä hankkimassa Kunnon Papuja katu-uskottavasta Kaffeefabrik-minikuppilasta. Säästölinjalaisena olin tähän mennessä kitkuttanut paikallisen Pauligin eli Julius Meindlin pavuilla. Kyllähän niistä kahvia sai aikaan, mutta puolitoista vuotta (!) vanha pakkauspäivämäärä ei suuresti lämmittänyt sydäntä. 

Toista se on guatemalalaisten vastikään paahdettujen papusten kanssa. Pakettia avatessa kahvintuoksu lävähti samantien vasten kasvoja, ja makuerot ovat samaa luokkaa. Se näissä tuoreissa kahveissa on mukavaa, että jopa allekirjoittaneen varsin rajalliset makunystyrät saavat näistä irti ihan eri vivahteita tasapaksun kofeiiniliuoksen sijaan. Haaveilenkin heittäväni pihiydellä vesilintua myös Suomessa, mitä kahviin tulee. Välinehifistely kun ei kauas kanna, jos kahvipavuista ei ole mihinkään.

Ja onhan kupillinen hyvää kahvia nyt vaan paras tapa aloittaa viikonloppuaamut.

Ajoituksista

maanantai 18. tammikuuta 2016


Tammikuun on alku on täynnä ihania päiviä, aurinko on paistanut kirkkaalta taivaalta aamusta alkaen ja sormet ovat syyhynneet koluamaan Wienin katuja kameran kanssa. 

Vaan koska elämä on just niin reilua, olen nauttinut näistä hetkistä intensiivisesti sen 5 minuuttia, jonka työmatkastani vietän maanpäällä, sekä toimiston ikkunasta ennen töistä lähdön aikaan koittavaa iltahämärää. Viikonloput taivas on visusti pilvessä, paitsi silloin kun menen (metrolla) kannustamaan treenikaveria lukkopainikisoihin (salille, jonka ikkunoista ei näe ulos). 

Fiilikseni tästä on kutakuinkin samat kuin ylhäällä olevan kuvan kaverilla. Kiitti hei.


Rakas Wien

tiistai 12. tammikuuta 2016
Kävelin tänään salilta bussipysäkille, kuten varsin monena iltana tässä puolen vuoden aikana. Taisin ajatella Tärkeitä Asioita, kuten huristaako bussi TAAS nenän edestä, millä todennäköisyydellä edes tämän kerran venyttelisin kotona tai sitten ihan vain hyrisin endorfiinipilvissä. Näissä tuumissa satuin äkkiä kiinnittämään huomiota katuja kehystävien kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin ja sitten se iski. En ole koskaan asunut näin ihanassa paikassa. 

Suottaapi toki olla, että niin endorfiinihumalalla kuin kohta koittavan lähdön haikeudellakin on näppinsä pelissä tässä havainnossa, mutta tässä kaupungissa on vain sitä jotain. Elämä täällä on ollut pitkälti arkea: töitä, treenejä, eväskokkailua kymmeneltä illalla sekä aivan liikaa toimiston pahaa automaattikahvia. Joskus iskee ahdistus kaikesta siitä ajasta, joka kuluu rumien metrotunneleiden keinovalossa, ja wieniläinen asiakaspalvelu on surkeaa (kursiivi ansaittu). Kaikista suurin moka meikäläisen kirjoissa on kuitenkin, että Wien nyt kertakaikkisesti sijaitsee väärässä maassa. Ei millään pahalla, Itävalta!

Tunnetusti hallitsen nämä miinuslistat. Kaikeksi onneksi ne unohtuvat kuitenkin nopeasti, kunhan vaan oravanpyörästä harhautuu katselemaan ympärilleen. Pastellinsävyillä rapatut vanhat kauniit talot ovat vieneet sydämeni, ja jos jotain tästä ajasta soisin muistavani hamaan ikuisuuteen, on se tämä valo. Tai siis se valo, joka vielä näkyi silloin kun työpäiväni eivät käsittäneet vuorokauden koko valoisaa aikaa eikä vastavuoroisesti viikonloput pelkkiä pilvisiä päiviä. Mutta siis se valo joka tapauksessa, joka auringon noustessa tai laskiessa värjää taivaan ranskanpastilleiksi sävy sävyyn niiden ihanien pastellitalojen kanssa. Ihan kuin pumpulipilvessä eläisi.

Lisäksi Wien nyt vaan on ihana. Sopivan iso mutta pienen tuntuinen, täynnä elämää, tapahtumia, kahviloita, uusia ihmisiä, saksan kieltä. Puolen vuoden väliaikaisen visiitin perusteella en voi sanoa tämän kaupungin olevan kotini, eikä sydämeni murru, vaikken tänne pysyvästi päätyisikään. Jos nyt toisaalta niin sattuisi koskaan käymään, saattaisin olla käänteestä juurikin niin onnellinen kuin maantieteellisestä sijainnistaan ylipäätään voi olla.

#blogisitarina

lauantai 9. tammikuuta 2016
Kata Arkista onnea –blogista heitti #blogisitarina-haasteella, eli tässä nyt pitäisi hieman valottaa, miten nämä bloggaustouhut lähtivät niin sanotusta lapasesta (heh heh). Aivan sattumalta haaste osui kreivin aikaan, sillä rakkauslapseni täyttää näin tammikuussa vuosia – tarkemmin sanottuna kolme, vaikka olin olisin voinut lyödä vetoa kahdesta.


Olen pitänyt blogia toki jo aiemmin. Lukiovaihdossa Québecissä raportoin kuulumiset kotiväelle ja kavereille säännöllisesti Bloggerin välityksellä ja  jatkoin 18-vuotiaan eko-apinanraivolla toista blogia, joka tosin jäi aika nopeasti oman naiviutensa jalkoihin. Voi niitä nuoruusvuosia.

Monta vuotta meni välissä, ja lueskelin lähinnä muiden kirjoituksia – etunenässä siskon kuulumisia Saksasta, mutta hiljalleen aloin seurata tarkemmin muidenkin bloggaajien koitoksia. Silloin tällöin teki mieli kirjoittaa itsekin, mutta mitäpä sanottavaa mulla olisi ollut? Ei musta saisi mitään matkabloggaajaa, ei käsityöhirmua, treeniraportoijaa, ruoka-, valokuvaus-, saati muuta eksperttiä, joten miksi ketään kiinnostaisi tällaisen ei-kenenkään päivitykset siitä, että joinpa tänään muuten kahvia?

Kunnes sitten kolme vuotta sitten loppiaisena päättelin, että koska internetissä tusinaan mahtuu jo kolmetoista blogia juurikin vastaavalla sisällöllä, ei se liene lailla kiellettyä, joten voin ihan rauhassa liittyä joukon jatkoksi.

Siitä lähtien Lapanen on ollut milloin enemmän, milloin vähemmän messissä. Vaihdossa ja nyt ulkomaan-harjoittelussa kirjoittaminen ja kuvaaminen on ollut enemmän tapetilla. Viime kevät Suomessa sen sijaan oli blogin mustaa aikaa, jolloin arki jyräsi päivitysmotivaation, vaikka jälkeenpäin ajatellut kerrottavaa olisi ollutkin. Nyt pidän peukkuja, ettei Lapanen helmikuussa taas kuihdu Suomen pakkasiin. :]


Palaan suhteellisen usein aivoituksissani kysymykseen, miksi pidän blogia. Omalla tavallaan nykyajan somemaailmassa jatkuva tyrkyllä oleminen ja itsensä esille tuominen tuntuu kummalliselta, ja joskus mietin yhä, minkä ihmeen takia haluan kertoa maailmalle, että tosiaan join sen kupin kahvia, saati miksi joku siitä haluaa lukea. 

Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, siskon perässähän tässä on ajauduttu syvemmälle vesille tämän hömpötyksen kanssa. Lähimmässä kaveripiirissä ei kauheasti muita blogillisia ole, joten siskon kanssa tulee höpistyä ja sitä mukaa innostuttua mm. päivittämään kameraa tai investoimaan uuteen templateen (olen ollut koko viikon lapsellisen täpinöissäni blogin uudesta ulkoasusta sekä onnellinen kännykkää selaavien lukijoiden puolesta, joiden ei tarvitse enää tuijottaa bloggerin jähmeääkin jähmeämpää mobiiliversiota!).

Bloggaaminen on kuitenkin ennen muuta omaa ajatuksenvirtaa, kokemuksia ja kiinnostuksenkohteita. Siinä mielessä kirjoitan tätä varsin kunnianhimottomasti itselleni ikään kuin julkisena matkapäiväkirjana, johon on hauska palata ja katsoa, mitä kaikkea onkaan tullut tehtyä (tämä saattaa selittää ne motivaatiokuopat Tampereen arjessa...). Bonuksena kuvamateriaalin perässä tulee tallennettua arkea ja juhlaa kameran kanssa, ja valokuvauksesta onkin blogin mukana kehittynyt rakas harrastus.

Tietysti koko hommassa motivoi myös se, että näitä löpinöitä lukee joku muukin kuin minä itse. Tulevaisuudessa tahtoisinkin tarjota yhä enemmän teitä lukijoita kiinnostavia ajatuksia, kokemuksia ja vinkkejä (kahviloista niitä nyt ainakin pitäisi riittää). Jos Sinulla on jokin ajatus, palaute tai muu vastaava raapustuksiini liittyen, tiedoksi saatettakoon, että sen ilmiantaminen piristäisi takuuvarmasti blogistin päivää! ;)


Haaste lähtee tietysti eteenpäin, ja haluaisinkin kuulla seuraavien blogien ja blogistien tarinan:

Ruokaidolini Elina & Chocochili

Säännöt ovat seuraavanlaiset:
  1.  Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)
  2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.        
  3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen. 
  4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.  
  5.  Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko-blogi

Helsingissä Henrin luona

keskiviikko 6. tammikuuta 2016
Viimeiset viikot Wienissä alkavat pikkuhiljaa olla käsillä (buu!), ja tarkoituksena on ollut kasata blogin puolelle sen kunniaksi muutamia juttuja aiheen tiimoilta. Ennen kuin päästään sinne asti, palataan kuitenkin vielä hetkeksi Suomen maankamaralle. 

Kävin nimittäin joululomalla Ateneumissa Henri Cartier-Bressonin näyttelyssä, ja pakkohan siitä on vinkata täälläkin. Olen juuri niin hyvin perillä valokuvaskenestä, että ystävän ehdottaessa näyttelyä vastaukseni oli luokkaa "Ai joku neverhöörd Henri, samapa tuo." No, sittemmin viisastuneena tiedän jo sen verran, että kyseinen Henri sattui olemaan muun muassa kuvajournalismin grand old man. Kuten todettua, kuvajournalismihan uppoaa meikäläiselle kuin kuuma veitsi voihin, joten ei tule yllätyksenä että tykkäsin näyttelystä hurjasti.

Hauskana sattumana olin nähnyt muutamia kuvia jo pari viikkoa aiemmin Westlichtin Leica-näyttelyssä. Ei ollut Henkan nimi jäänyt silloin mieleen, mutta muistan tuijottaneeni hänen otoksiaan keskimääräistä tiiviimmin. Ateneumissa riitti vastaavasti tuijoteltavaa vaikka millä mitalla, ja onhan se nyt hullua ajatella, kuinka monta poliittista ja kulttuurillista käännettä yksi ihminen on ehtinyt elämänsä aikana taltioida. Allekirjoittaneen mieleen olivat erityisesti myös otokset arkielämästä eri puolilla maailmaa. 

Suosittelenkin erityisen painavasti näyttelyyn tutustumista, jos vain sattuu Helsingissä päin liikkumaan. Se on auki tammikuun loppuun, mutta luulisin että viimeistä viikonloppua on suotava välttää mikäli mahdollista – me käytiin loman viimeisenä lauantaina eikä oltu silloinkaan ainoat vieraat.

Lunta maassa ja jäitä hatussa

tiistai 5. tammikuuta 2016
Wienissä satoi eilen lunta. Vähän järkytyin, sillä Suomessa näkyi joululomalla tunnetusti kaksi mikroskooppista lumihiutaletta ja olin haudannut toiveet valkoisesta maasta helmikuun paluumuuttoon. Vaan ei, Keski-Eurooppa tämäytti päätähuimaavat viisi senttiä lunta kaduille. Loskaksihan se heti suolattiin mutta hei, talojen katot näyttää ihan kivoilta! Elämä on siis ainakin hetken varsin valoisaa, kunhan muistaa pitää leuan pystyssä ja katseen ylhäällä.

Myös päänsisäinen säätila on kummallisen lunkki, vaikka muutamaakin erisorttista loskaa on ollut havaittavissa. Tänään aamulla mietin juuri, kuinka kivaa on vaihteeksi, kun kämppikset ovat vielä reissussa ja kämppä on yksin mun – ja lukitsin sitten itseni ulos.  Töissä koko yliopiston yhteydet katkeilivat minkä kerkesivät, ja kirsikkana kakun päällä kesän orastavat suunnitelmatkin ammuttiin alas. Reaktioni: kohautin olkapäitäni ja tuumin, että mikäs tässä kunhan illalla pääsee painimaan. (No okei, hetken kyllä laskeskelin, millä todennäkösyydellä murran päivän teemaan sopivasti käden tai katkon nivelsiteet.) 

Suhtautumisesta päätellen kahden viikon lonkan vetäminen kannatti, kun pipoa ei kiristä juuri mikään.