Top Social

Saksalaista hapatusta Suomenmaalla

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016


Meinasin aloittaa tämän tekstin lukemalla, kuinka monta kertaa olen käynyt Saksassa ja Itävallassa. Menin laskuissa sekaisin, joten se niistä tarkoista luvuista, mutta ynnäsin kuitenkin viettäneeni yhteensä päältä puolitoista vuotta germaanimaissa. Pari lisäpistettä tullee vielä siitä vuosia kestäneestä altistumisesta, jota saksanopiskelijan on vaikea välttää kotimaassakaan.

Ensimmäiset vierailut siskon luona hädin tuskin täysi-ikäisenä olivat tietysti eksoottisia reissuja ulkomaille (siinä määrin kuin Saksa ja eksotiikka ylipäätään mahtuvat samaan lauseeseen), jolloin kaikki oli ihmeellistä aina ratikoiden lippuautomaateista luomukauppaketjuihin. No ei ole enää. Germaanikulttuurin kehdosta on sen sijaan tullut puolivahingossa varakoti, jossa navigoiminen ei ole juurikaan sen kummempaa kuin Suomessa.


Näkyykö adoptiokulttuuri sitten arjessani täällä Pohjolassa? Suurimmaksi osaksi ei: kuinka saksalaista Suomessa asuvan suomalaisen arki nyt voi olla? Monet omaksumani täkäläiset tavat, kuten pesusienellä tiskaaminen, kaveriporukalla kokkaaminen tai fiksaatio käteisellä maksamiseen, jäävät yleensä paluumatkalla lentokentälle.

Saksa vilkkuu kuitenkin monissa pienissä jutuissa. Reissuilta on tarttunut mukaan kirjoja ja muita esineitä, ja itsestäänselvyytenä puolet kosmetiikastani on Saksasta. Soittolistalla keikkuu muutamia täkäläisiä artisteja (just nyt kuuminta hottia on itävaltalainen Bilderbuch), ja kännykän soittoäänenä on viimeiset kuusi vuotta ollut Thomas D:n Killersberg Baby. En yleensä juo energiajuomia lainkaan, mutta jos koulujutut ja univelka kasvavat tarpeeksi suuriin mittoihin, investoin pulloon Club Matea ja elämä hymyilee taas.


Tottumusten sekamelska on tietenkin pahin aina, kun olen juuri palannut pidemmältä reissulta takaisin Suomeen. Tampereella tuttuun arkeen tietysti molskahtaa nopeasti, mutta pienet jutut jäävät päälle. Viimeksi eilen  hämmästelin bussilla kulkemista, kun sisään ei voikaan marssia mistä tahansa ovesta ja matkakortin leimaaminenkin tuntuu jotenkin holhoamiselta.

Kansainvälisessä seurassa etsin käsiini kaikki saksalaiset vähän samaan tapaan kuin ulkomailla muut suomalaiset bongaa 30 metrin säteellä. Loogisena seurauksena Suomessa kaveripiirini ulkomaalaisjäsenet ovat säännönmukaisesti saksalaisia. Muiden kuin germanistikavereideni kanssa puhuessa havahdun välillä siihen ikävään tosiasiaan, ettei viesti välttämättä menekään perille, jos viljelen saksalaisia sanoja normaalipuheessa. Pahinta on tietysti puhua koulujutuista, kun pitää vaivalla hakea korrektia käännöstä Aussprachekurssille ja Sprachberatungille. Vaihdon jälkeen kesti hetki sisäistää, ettei seinen inneren Schweinehund überwinden ole suomea eikä sisäisestä sikakoirasta puhuminen selvennä tilannetta.


Joskus en osaa enää sanoa, missä määrin jotkut tavat ovat saksalais-itävaltalaisia ja missä taas perinteisiä suomalaisia. Aivastaessani loukkaannun, jos kukaan ei sanokaan automaattisesti terveydeksi – tämä pätee myös tuntemattomien keskellä. Lasillisilla käydessä oletan tietenkin, että kilistellään kaikkien juomat läpi, ja hämmennyn, kun tyypit alkavatkin muina miehinä ja naisina ryystämään omaansa ennen tätä olennaista rituaalia. Ruokapöydässä tuntuu töykeältä jättää toivottamatta hyvää ruokahalua.

Ruokakulttuurin kohdalla on myönnettävä, etten jaa germaanien intohimoa schnitzeleihin ja apfelstrudeliin, mutta ulkona syömisestä tuli tapa noilla leveysasteilla ja rakkauteni hipsterikahviloihin roihahti juuri Saksassa liekkeihin. Tampereella ikävöin usein sitä kivojen kuppiloiden ja ruokapaikkojen ylitarjontaa, johon totuin Mainzissa ja Wienissä. Mansen pienessä meksikolaisbaarissa Barmaciassa itken aina ikävääni Berliiniin. Siinä missä ennen kummastelin pöytiin tarjoilua Keski-Euroopassa, olen nykyään pöyristynyt, että Suomessa fiksummankin näköisissä paikoissa juoksutetaan asiakkaita kassalla juomajonossa. Mainzin ja Wienin viinikulttuurin jälkeen en enää tiedä, mitä Alkon valkkarihyllystä pitäisi ajatella (valkoviiniä Chilestä, mitä se on?) ja rosévalikoiman kohdalla purskahdan jo rehelliseen itkuun. Mainittakoon vielä, että oluenjuonnin opin vasta vaihtovuonna tuossa Oktoberfestien luvatussa maassa.


Suurimmat jäljet Saksa ja Itävalta ovat jättäneet kuitenkin pääkoppaan. Saksankielisessä Euroopassa ramppaamisesta on salakavalasti tullut osa arkea, ja Eurooppakin on samalla jotenkin pienentynyt. Vaikka paikallisen kulttuurin ymmärtämystäni saati kielitasoani ei tietenkään voi verrata mestoilla vuosikausia asuneisiin ulkosuomalaisiin, koen silti oloni oikein kotoisaksi etenkin Saksassa. Vastaavasti Suomessa ikävöin aika ajoin saksan puhumista ja täkäläistä elämänmenoa.

Onneksi on paikallisia kontakteja eikä lentolippujen hinnatkaan ole mitenkään tähtitieteellisiä. Ja kyllähän tuonne Keski-Eurooppaan pääsee muutenkin kuin viikon mittaisille lomareissuille, kuten tässä on jo tullut huomattua.


4 kommenttia on "Saksalaista hapatusta Suomenmaalla"
  1. Hauskaa, että on muitakin "saksalaiseen" elämänmenoon hyvin sopeutuneita. Itse juuri ennen tämän lukemista julkaisin listauksen omista muutoksistani, joita Saksassa asuminen on aiheuttanut. Aika lailla samoja mietteitä tuli kirjoiteltua. Paitsi, etten ole oppinut yhtään tykkäämään oluesta! http://www.rantapallo.fi/lempipaikkojani/2016/03/07/saksalaistunutta-minussa/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hoh, great minds think alike! Kieltämättä samanlaisia juttuja löytyi, allekirjoitin sinultakin kutakuinkin kaiken. :D

      Oluen suhteen taikasana oli meikäläisellä jalkapallon MM 2014, olunen vain kuului komboon. Normaalitapauksissa paikalliset viinit kiilaavat tosin lähes poikkeuksetta edelle. ;)

      Poista
  2. Tästä tuli vielä mieleen että siis kuka saksalainen on intohimoinen Apfelstrudelin syöjä? Meikä ei oo tavannut vielä ketään, eikä niitä strudeleitakaan ole kyllä näkynyt. Ehkä ne sijaitsevat maantieteellisesti jossain muualla kuin täällä Hessenissä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nyt kun sanoit, niin kaipa ne struudelit on enemmän etelän ja Itävallan juttuja. Ehkä tää menee samaan kastiin kuin mielikuva ympäriinsä nahkahousuissa juoksevista pohjois-saksalaisista?

      Mutta niitä schnitzeleitä on kyllä kaikkialla, eikö vaan? Tai sitten mä olen salakavalasti itävaltalaistunut tietämättäni, siellä setit oli kyllä JOKAISELLA ruokalistalla.

      Poista