Top Social

Image Slider

Perjantaipullo eli viininmaistelua opiskelijatyyliin

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Olen saattanut ehkä joskus mainitakin rakkaudestani viiniin. Siinä vain on sitä jotain, väriin katsomatta. Vinkkua on tullut sen verran monta vuotta hartaudella lipitettyä, että jotain maita ja rypäleitäkin on jäänyt päähän – ei taida kukaan yllättyä, jos tunnustan että lempparini tulevat varsin usein Keski-Euroopan puolelta…

Olen kuitenkin jo vuosia miettinyt, että olisihan noista kiva ymmärtää vähän enemmänkin. Haaveilin Tampereelle muuttaessa jonkin sortin viinikerhosta, mutta aika pian selvisi, että yliopiston muinaisesta viiniseurasta on aika jättänyt, ja epäilen aikuisviiniseurojen sisältävän liikaa pönötystä ja lasiin sylkemistä ja liian vähän kyykkyhyllybudjettia. Siihen jäi meikän viinisnobbailut.

Vaan nyt on homma nytkähtänyt liikkeelle! Sain nimittäin vihdoin myytyä parille kaverille Perjantaipullo-konseptin, ja sitä päästiin testaamaan viime viikolla. Loistavasta Viisastu viinistä –opuksesta* omittu idea on ostaa kerran kuussa pari erilaista pulloa saman rypäleen edustajaa ja vertailla menemään. Mitä enemmän kavereita, sitä enemmän eri makuja!


Olin ottanut kontolleni vinkkuvalinnan ja googlasin tietysti pari päivää etukäteen, mitä rypälettä ja edustuspulloa saisi olla (luonnollisestikin siis juuri sen ajan, joka olisi pitänyt käyttää tenttiin lukemiseen). Valinta osui tällä kertaa pinot noiriin ja mallipulloina oli saksalainen Münzberg Spätburgunder Trocken ja chileläinen Llai Llai Pinot Noir 2015.

Viinit maistuivat ja oli hauska tutustua paremmalla ajatuksella vähän kevyempäänkin punkkuun (terveisiä malbec-linjalta). Voittajaksi valikoitui tällä kertaa kuitenkin täyteläisempi Chile, vaikka ei se spätburgunderkaan hassumpaa ollut. Tapas-tarjoilut eivät kylläkään tehneet moiselle possuviinille kunniaa, kun taas Chile olisi kelvannut ihan seurustelujuomanakin.

Suurempia analyyseja ei vielä näillä vertailulla irti revitty. Keskittyminen lipsahti nimittäin orastavasta viinisnobbailusta vähän turhan nopeasti juoruihin ja ruokaan. Mietin jo seuraavalle kerralla arvostelulomakkeen kyhäämistä, mutta en tiedä, karkottaisiko moinen nörttiys kaveripolot harrastuksen parista – ehkä toivoa tosin vielä on, sillä he bongasivat suvereenisti muun muassa puolukkaa jälkimausta. Ei vaan meikän makuaistilla.

Konseptin lanseeraus oli joka tapauksessa riemuvoitto ja odottaa jo jatkoa. Marraskuun viinivalintakin on itsestäänselvyys, joten tässä on hyvää aikaa hioa seuraavan maistelun detaljit kuntoon.

*Voin muuten vain suositella tuota Juha Virkin Viisastu viinistä -kirjaa kaikille, joita kiinnostaa viini muttei lasiin sylkeminen. Sääli vain, että siitä on painos loppunut, mutta jos se ikinä sattuu kohdalle, kannattaa tarttua pikimmiten tilaisuuteen.

Tampereen saloihin tutustumassa: Westside-kierros

maanantai 17. lokakuuta 2016

Tamperelaiset ovat leppoisaa kansaa, mutta kahdessa asiassa täällä täytyy tunnustaa väriä. Kaikista merkittävin kysymys on tietenkin, kannatatko Ilvestä vai Tapparaa. Lähes yhtä tärkeää on, oletko east- vai westside-tyyppejä. 

Kohtalon johdattamana minä aloitin Manse-taipaleeni idän puolelta ja siellä olen tehokkaasti tähän syksyyn saakka pysynyt – erityismaininnan ansaitsevat idän ytimessä Hervannassa vietetyt vuodet. Länsituntemukseni on jäänyt Hämeenpuistoon ja painisalilla ravaamiseen. 

Teema tuli ensimmäistä kertaa joskus kolme vuotta sitten puheeksi paikallisystävän kanssa, joka tuumasi että asialle on tehtävä jotain. Silloin jo kehiteltiin Westside-kierroksen konsepti. Idea oli loistava, mutta ketään ei yllättäne, että toteutus jäi uupumaan. Mutta nyt vihdoin, lokakuussa armon vuonna 2016, tartuimme tuumasta toimeen! Oli jo aikakin, sillä olo on ollut vähän orpo harhauduttuani länsipuolelle asumaan.


Myönnän, vähän liioittelin. Hämeenpuiston ja Onkiniemen lisäksi olen sentään tutustunut Pyynikkiin  treenimatkan ja Pyynikin näkötornin munkkikahvien muodossa. Kierros alkoi siis kunnianhimoisesti suoraan Pispalasta – milläs muullakaan kuin ruoalla. Café Pispalan brunssia oli kovasti kuultu hehkutettavan, joten suuntasimme sinne. Kannatti! Varsin kohtuuhintainen breku jumalaisine pannukakkuineen sekä ihastuttavasti sisustettu valoisa puutalokahvila veivät kielen ja sydämen. 

Ruokaövereiden jälkeistä ähkyä oli hyvä lähteä sulattelemaan Pispalan ja Tahmelan puutaloidyllissä haahuilemalla. Vanhat ja värikkäät talot harjunrinteessä sekä kahdelle järvelle aukeavat näkymät olivat sen verran kivoja katseltavia, että kysyin itseltäni muutamaankin otteeseen, miten ihmeessä olen onnistunut ne tähän saakka välttämään. Seutu on täydellistä sunnuntaikävelymiljöötä. Pispalan portaat ovat myös käsite urheilullisten ihmisten treenikalenterissa, mutta itse taidan jättää ne kunnianhimoisemmille liikkujille.


Länsi-Tampere ei toki rajoitu Pispalanharjuun. Rosoisempaa lähiötunnelmaa haimme Epilän ja Kalkun kaduilta. Kuvamateriaali jäi näistä kohteista uupumaan, pääasiassa siitä syystä ettei 70-luvun lähiörakentaminen sitten kuitenkaan inspiroinut kuvaajaa. Jäi kuitenkin tunne, että nyt päästiin astetta lähemmäs sitä myyttistä perinteisen tamperelaisuuden ydintä, josta tällainen yliopistokuplassa elävä nuori uudisasukas voi vain haaveilla. Karjalalippikset ja lihapiirakat olivat vahvasti mielessä, rullaavista ärristä puhumattakaan.

Perinteisten Manse-vibojen lisäksi löytyi maisemia. Tohlopinjärven pumpulipilvet ja Mustavuorelta levittäytyvät ruska- ja järvitäplät muistuttivat siitä, että kyllä täällä kotimaassakin kelpaa. Tunnustan kuitenkin, ajatus Mustavuori-tönöstä vakavasti otettavana laskettelukeskuksena sai aikaan spontaanin nauruntyrskähdyksen. Vaan siihen on kai tyydyttävä mitä saatavilla on.

Westside-kierros oli nappiosuma, joka toivottavasti poikii hamassa tulevaisuudessa lisää kotiseutumatkailua. Voitte nimittäin varmaan arvata Pirkanmaan-tuntemukseni tason, kun kerta Länsi-Tampereeseen tutustuminen koitti jopa viiden vuoden sisään virallisesta tamperelaistumisestani. Pispalan ja Tahmelan maisemiin taidan vielä palatakin.

Erityiskiitos vielä loistavalla paikallisoppaalle!


Siivoan viikonloppuni onnelliseksi

lauantai 8. lokakuuta 2016

Kuten noin jokainen ihmiskunnan jäsen, minäkin rakastan viikonloppuja. Erityisesti näitä tyhjän kalenterin päiviä, jolloin on kerrankin aikaa ja intoa tehdä kaikkea järkevää. 

Ihminen osaa näemmä olla hämmentävän tehokas, kun se keskittyy tehtävälistojen sijaan asioiden tekemiseen. Aamujoogasta nukuin tosin pommiin – kyllä, olen sellaiseenkin hullutukseen ryhtynyt – mutta ei se mitään, sainpahan syödä granaattiomenan siemenillä luksustasolle buustatun aamiaiseni kaikessa rauhassa. Sittemmin olen kahteentoista mennessä ehtinyt huvikseni tiskata, pestä pyykkiä, imuroida, pyyhkiä pölyt ja pesiytyä sohvalle ryystämään päivän toista kuppia hifistelykahvia. Ahhh. 

Erityisen tehokkaita, joskaan ei aivan stressittömiä, ovat viikonloput, jolloin olisi oikeasti koulujuttujakin tehtävänä. Viimeksi siivosin keittiön kaapit ja pyöräytin Glorian Ruoan & Viinin basilika-mustikkapiirakan (ehdoton suositus tälle, herkullisempaa tapaa vältellä tieteellisiä artikkeleita ei olekaan), tällä kertaa taas ajattelin lähteä kuntosalille ja sovin taktisesti kahvihetken kaverin kanssa. Ai mitkä tenttikirjat?

Tunnustan, vähän alkaa olla jo hinku elämänvaiheeseen, jolloin vapaa-aika on vapaa-aikaa ilman takaraivossa kummittelevia kouludeadlineja. Sitä odotellessa harhautan itseni onnelliseksi leipomalla, kuntoilemalla ja kämppää puunaamalla. Toimii!

Rentouttavaa viikonloppua teillekin, kuomat!

Samoilla aalloilla surffaten

maanantai 3. lokakuuta 2016

Lokakuun ensimmäinen maanantai on ollut asiaankuuluvan tahmea. Sellainen Nyt-liitteen pöllömaanantai, tiedättehän.

Siinä missä tahmamaanantait tuntuvat yleensä universumin mielivaltaiselta epäreiluudelta, olen tällä kertaa ollut kuitenkin ihan sujut maailmankaikkeuden kanssa. Mennyt viikonloppu oli nimittäin kaksi ja puoli päivää silkkaa onnellisuutta, joten väsy ja opintojen suossa kahlaaminen ovat ihan okei näin vaihteeksi.

Mitään päräyttävää ei sinänsä tapahtunut. Kukaan ei kosinut, en saanut töitä (buu) enkä voittanut edes lotossa. Kavereita sen sijaan näin vaikka kuinka. Korkattiin kahden Tampere-naisen kanssa punkkupullo ja juoruttiin miehistä, Ranskoista ja tutkimussuunnitelmista. Paikallisystävä kierrätti vuosikausia puheeksi jääneellä Westside-kierroksella Länsi-Tampereen puskissa ja puutalolähiöissä. Vedettiin brunssilla aivan pannariöverit ja haaveiltiin tulevaisuuden proggiksista. Vietin Helsingissä neljä tuntia pienen asunnon suurissa tupareissa. Tapasin vanhoja tuttuja viiden vuoden takaa ja tutustuin uusiin.


Koko viikonlopun rinnassa vallitsi täyteen puhalletun ilmapallon kokoinen onnellisuus. Yleensä ystävät vain ovat, ei niitä sen kummemmin ajattele. Joskus puhutaan samoista jutuista, joskus eri asioista ja joskus ei edes kuunnella mitä toinen sanoo. Tällä kertaa surffattiin kavereiden kanssa  sen sijaan samoilla aalloilla alusta loppuun, enkä päässyt yli siitä, kuinka mahtavia tyyppejä ympärilläni onkaan. Kaikki niin erilaisia ja kuitenkin yhtä ihania ja inspiroivia.

Silloin tällöin mielessä käväisee kysymys, mitenköhän ystävyyssuhteiden käy, kun meikä ei ole koskaan kovin pitkään maisemissa. Huomaanko jossain vaiheessa, ettei ympärilläni olekaan enää ihmisiä, jotka ymmärtävät puolesta sanasta, kun niitä sanoja tulee vaihdettua välillä niin vähän? Kulunut viikonloppu osoitti kuitenkin, kuinka höpsöä moisia on ajatella. Oikein hyvin nuo tyypit näyttävät roikkuvan mukana, oli välimatka sitten sitten 200 metriä tai 13 000  kilometriä. Kiitoksia teille siitä!