Top Social

Image Slider

Sinne meni

lauantai 31. joulukuuta 2016

Männä vuosi on näemmä julistettu sosiaalisessa mediassa yhteistuumin kamalaksi vuodeksi, toivottavasti 2017 on parempi. No jaa, sanon minä. Henkilökohtaisella tasolla 2016 ei ollut lainkaan hullumpi, ja mitä taas maailman tilaan tulee, en oikein jaksa uskoa viime vuosien wtf-meiningin luiskahtavan yhtäkkiä sen paremmille urille. Kiitos kuitenkin niille, joissa toivo vielä elää.

Pakitetaanpa kuitenkin näiltä raiteilta takaisin uuden vuoden aattoon sopiviin kevyempiin puheenaiheisiin. Allekirjoittaneella on nokka kohti Helsinkiä, lemppariskumppa laukussa ja illan ohjelmassa aikuismaista hengailua – ihanaa olla jo yli sen ikävaiheen, jolloin uuteen vuoteen kuului bilepakko. Seuran kruunaa lukioaikojen vieraileva tähti Ranskasta, ja pakkolisään Toton African isäntäväen soittolistalle (jäin ennen joulua koukkuun kasarimusiikkiin). Jo on kumma, jos ei vuosi näillä eväillä vaihdu. 

Semmää haluaisin vielä sanoa, että kiitos teille, armaat lukijat, näistäkin 12 kuukaudesta! Oikein hyviä uuden vuoden karkeloita, koti-iltoja tai muita vaihtoehtoisia vuodenvaihtotapoja ja ennen kaikkea:

IHASTUTTAVAA VUOTTA 2017! 

Kerro se kuvin

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Sitä helposti luulisi, ettei valokuvaaminen nyt niin vaikeaa ole – sen kun tähtää ja räpsäisee. Kyllä viidenkymmenen otoksen joukkoon yleensä eksyy pakostakin pari mukiinmenevää. Tiettyyn pisteeseen asti homma toimii, mutta mitä enemmän räpsii, sitä amatöörimmäksi itsensä ikävä kyllä tajuaa.

Istuin loppusyksystä kuvajournalismin luennoilla. Torstai-iltaisin nuhjuisessa luentosalissa minulle avautui uusi maailma, jonka olemassaoloa en ollut aiemmin edes ajatellut. Katuvalokuvauksen kehitystä ja Life-lehden kuvaesseitä pohtiessa valkeni, että valokuvilla voi tehdä muutakin kuin kuvittaa: niillä voi kertoa  faktaa ja fiktiota, antaa äänen tai viedä sen, kertoa kuvaajan silmin eikä sanoin. 

Harmi vaan että tarinointi vaatinee astetta suurempaa näkemystä kuin perinteinen "tuurilla ne laivatkin seilaa" -metodi.



Sittemmin olen pohtinut, millaisia tarinoita allekirjoittaneen kuvat kertovat. Joskus kai pysäytettyjä hetkiä, toisinaan taas epäolennaisia sivuseikkoja. Juonellisia punaisia lankoja tai toimintapätkiä sen sijaan näkyy harvemmin. Blogissa yksityiskohdat ja staattisuus tietenkin korostuvat, eikä läheisten pärstiä raaski tapetoida tänne muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta kyllä meikältä uupuu vielä tietty näkemys muussakin kuvaamisessa. Olen kiinnittänyt lähinnä huomiota siihen, että kuvista saisi jonkun näköisiä, mutta ai niillä pitäisi vielä jokin sanomakin olla?

Sanottavan lisäksi vaikeaa on kuvakulmien löytäminen. Ylläolevasta Sulo-koirasta ehdin räpsiä ties kuinka monta kuvaa, ennen kuin mieleen tuli kyykätä koiran tasolle. Tilannekuvauksessa ihmisten selkien taltioiminen harvoin selventää itse tilanteesta mitään, dynamiikasta puhumattakaan. Olen niin tottunut katsomaan maailmaa omasta vinkkelistäni puolentoista metrin korkeudelta, että siitä poikkeavien katsantotapojen löytäminen on varsin työlästä puuhaa.


Toisaalta näissä haasteissahan valokuvaamisen juju nimenomaan piilee. Miten ensinnäkin välittää muille se, minkä itse näkee, ja toisekseen mitä uusia tapoja katsoa maailmaa valokuvaaminen opettaakaan. Eipähän käy tylsäksi tämä räpsiminen!

Sitä paitsi on tässä vuosien varrella kehitystäkin tapahtunut, ja tunnustan olevani varsin usein kuviini aivan tyytyväinen. Nämäkin joulukuisesta iltapäiväistä Pohjanmaalla kertovat kuvat välittävät toivon mukaan jotain viboja, ja jos ei muuta niin oli niitä ainakin kiva ottaa.

Joulun lahjagate

tiistai 27. joulukuuta 2016
Jouluntoivotukset taitavat olla auttamattoman myöhässä, mutta onneksi voi sentään toivottaa leppoisia välipäiviä. Älkööt rääppiäisruoka, vihreät kuulat tahi lahjakirjat kesken loppuko! Vaihtoehtoisesti isot tsempit kaikille ahkerille työmyyrille.

Meikäläisen aatto meni perinteiseen tapaan neljän sukupolven ja kahden nelijalkaisen voimin. Kynttilät vietiin haudalle, tontut sattuivat tuomaan lahjat juuri sillä hetkellä, kun kuopuksen piti hakea jotain yläkerrasta (voi että!), ja useamman päivän ähky sai alkunsa. Ei mitään erikoista, ja silti kaikki oli just niin kuin piti. 


Ennen joulua tuli käytyä useampaankin otteeseen keskustelu lahjojen tarpeellisuudesta. Monet tuntuivat olevan Eeva Kolun kanssa samoilla linjoilla siitä, kuinka helpottavaa on ostamatta jättäminen. Mieluummin satsaa sitten syntymäpäivälahjoihin tai spontaanimpaan hemmotteluun. Ymmärrän toki yskän, mutta en silti allekirjoita. Minusta joululahjojen pohdinta on erinomaista virittäytymistä joulutunnelmaan, ja onhan se nyt yksi koko juhlan parhaista hetkistä, kun (tai siis jos) huolella pohdittu valinta osuu ja uppoaa. Lisäksi joululahjat voi ostaa kaikki kerralla, toisin kuin synttärilahjat, jotka kuitenkin unohtuvat pitkin vuotta.

Toivon mukaan tänäkin vuonna edes osa lahjapaketeista miellytti lahjansaajia. Jos ei, niin aina voi vedota siihen, että ajatus on tärkein, yhdessäolo se joulun ydin on ja mitä näitä kliseitä nyt on. Sitä paitsi jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin mäti-smetana-saaristolaisleipiinhän koko joulu lopulta kulminoituu. 


Miten menee?

tiistai 13. joulukuuta 2016

Läuft bei mir. Zwar rückwärts und bergab aber läuft. 

Palloilin vuosi sitten Darmstadtin design-messuilla, joilla silmiin osui elämänfilosofiaani erinomaisesti istuva pieni printtijuliste. En yleensä ole tekstitaulujen suurin ystävä, koska ne ovat luvattoman usein tylsiä ja kliseisiä, mutta tämä! Saksankielisessä elämänviisaudessa todetaan kuulumistenvaihdon hengessä, että tässähän tämä menee – tosin takaperin ja alamäkeen, mutta menee. Kuinka ihanaa realistisen pessimististä optimismia.

Printtihän oli tietysti ostettava. Se matkusti pahvikuoreen rakkaudella säilöttynä mukanani Wieniin, josta se kotiutui Etelä-Suomen kautta Tampereelle ja sieltä kesänviettoon Nurmijärvelle, yhä vain varjeltuna paketissaan. Sieltä se palasi lopulta Manseen uuteen kotiin, ja vajaan vuoden kuluttua teidemme kohtaamisesta se pääsi VIHDOIN kehyksiin. Kukapa olisi arvannut, että se pääsisi näin nopeasti esille…

Odotus joka tapauksessa palkittiin, koska myhäilen edelleen aina taulun nähdessäni. Paikkansa se löysi huoneestani hyllyltä, ja seuralaisiksi olen suunnitellut pientä viidakollista huonekasveja. Operaatio on vielä kesken, mutta alku alkaa näyttää näin neljän kuukauden jälkeen ihan lupaavalta. Kunhan nuo nykyiset rehut eivät vaan kuolla kupsahtaisi ennen aikojaan. 

Kuinka monta kertaa itsenäisyyspäivän voi unohtaa?

tiistai 6. joulukuuta 2016
Hyvää itsenäisyyspäivää! Suomi-vanhuskin täyttää 99 vuotta, aikamoista.

Kuudes joulukuuta on ulkomailla mahtava päivä. Kun kukaan ympärillä ei juhli, on pakko hakeutua suomalaisseuraan, väsätä piparit ja joulutortut itse ja tapella läppärin kanssa Linnan juhlat näkyviin. Yhtäkkiä koko päivä pyöriikin Suomi-hypetyksen ympärillä.

Täällä Tampereella taas… Viimeisen kahden viikon aikana olen ajatellut täksi päiväksi mm. punttisalia (kiinni), pänttäystä kirjastolla (kiinni), fysioterapeutin varaamista (kiinni) ja harjoittelupaikan perään soittamista (kiinni). Kuuluuko huolestua, kun itsenäisyyspäivä pitää kirjoittaa kalenteriin ylös, että sen muistaisi? Iltaohjelmakin meinasi mennä puihin lupauduttuani illaksi töihin. Onneksi en kuitenkaan koko Linnan juhlien lähetystä missaa, joten päivän saanee vielä pääpiirteissään pelastettua.

Vaikka ei tänä vuonna aivan putkeen meinannut tämä juhlapäivä menekään, olen muuten tsempannut joulukuun tunnelmoinnin kanssa. Whamin Last Christmas on soinut sekä Spotifyssa että päässä useampaan otteeseen, ja ekat joulutortutkin on jo syöty (pellillinen kertaheitolla). Päätin vielä, että tänä vuonna on aika siirtyä uudelle tasolle: pommitan sukulaisia joulukorteilla ensimmäistä kertaa sitten kotoa muuton! Mikäs tässä itsenäisyyspäivän alkua viettäessä kortteja raapustamalla glögimukillisen ja joululaulujen kera. 

Olisi hauska kuulla, millaisia itsenäisyyspäivä- ja joulunalustraditioita teille on vuosien varrella kertynyt. Menettekö aina samalla kaavalla vai sovellatteko motivaation mukaan?

Mitä jos?

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Yliopistokuplassa erityisen mukavaa on kansainvälisyys. Siinä missä jossain muissa piireissä ulkomailla ravaamista saatetaan pitää vähän kyseenalaisenakin touhuna ("Asettuisit nyt sinäkin joskus aloillesi"), on tuttavapiirissäni aivan normaalia lähteä spontaanisti Chileen vaihtoon tai viettää pari kuukautta Euroopassa ties missä vaihtoharjoittelussa. Ai taas sä oot menossa, niin mäkin! 

Muutama hyvä ystävä onkin taas järjestänyt itsensä Eurooppaan kevääksi. Olen kovin täpinöissäni heidän puolestaan, mutta samalla huomaan asetelmassa miinuksia. Sitä mukaa, kun kaverit puhuvat kämpän järjestymisestä ja lentolippujen ostamisesta, hiipii mieleeni kysymys, miksen minä ole lähdössä minnekään. Jo neljä kuukautta Suomessa eikä seuraavaa ulkomaille muuttoa näkyvissä, mitä tämä tämmöinen on?


Totutun ulkomaille hinkumisen lisäksi vuodenaika on nostanut pintaan taas Wien-ikävän. Tiedän kyllä kaipaavani kaupungin lisäksi myös mielentilaa ja kokemuksia, joita Itävallan-harjoittelun aikana kertyi ja joita ei enää saa takaisin. Nyt Wien onkin jo eri kaupunki kuin se, jossa tuli puoli vuotta asuttua. Hassua kyllä, olen silti löytänyt itseni epäluonteenomaisesti jossittelemasta. Harkitsin viime syksynä vakavasti Wieniin jäämistä harjoittelun päätyttyä. Luultavasti olisin saanut opinnot sun muut jotenkin järjestymään, mutta lopulta minusta ei kuitenkaan ollut antautumaan elämän vietäväksi, vaan päätin tulla kiltisti takaisin Suomeen hoitamaan hommat kotiin. Ei sillä että varsinaisesti katuisin ratkaisua, mutta silti olen viime aikoina miettinyt kovasti, mitä jos. 

Ei sillä että elämä Tampereella maistuisi puulta. Etenkin kulunut syksy on ollut tosi inspiroiva, ja paljon ihania asioita olisi jäänyt kokematta, jos en täällä olisi. Hinku ulkosuomalaiseksi polttelee kuitenkin välillä kovasti, ja Wienissä tunsin olevani kotona. Tulee tässä varmasti muitakin tsäänssejä karistaa Suomen pölyt jaloista, mutta silti. Mitä jos olisinkin ottanut riskin ja uskonut, että kyllä kaikki järjestyy?